En saata kuvata, millaista katkeruutta ja millaisia raivonpuuskia tämä näin monimutkainen suhteemme aiheutti. Meidän elämämme oli vain yhtämittaista myrskyä; tuttavalliset välit kadottivat kaiken viehätyksensä, rakkaus kaiken sulonsa; meillä ei enää ollut noita ohimeneviäkään heltymyksen tunnelmia, jotka ainakin joksikin hetkeksi tuntuvat parantavan parantumattomia haavoja. Peittelemätön totuus irvisti vastaamme joka suunnalta; ja minä käytin, tehdäkseni itseni oikein ymmärretyksi, mitä kovimpia ja säälimättömimpiä sananmuotoja. En lakannut, ennenkuin näin Ellénoren kyynelten vallassa, ja nuo kyyneleetkin olivat vain kuin hehkuvaa laavaa, joka valuen pisar pisarelta sydämeeni sai minut parahtamaan silti voimatta pakottaa minua peruuttamaan sanojani. Silloin sattui useamman kerran, että hän nousi kalpeana ja profeetallisena: "Adolphe", saattoi hän huudahtaa, "te ette tiedä, millaista tuskaa minulle tuotatte; kerran vielä saatte sen tietää, saatte tietää sen minun kauttani, sitten kun olette syössyt minut hautaan." Minä onneton, miksi en, hänen näin puhuessaan, itse heittäytynyt sinne ennen häntä!
IX.
En ollut käynyt parooni de T:n luona sitten viime vierailuni. Eräänä aamuna sain häneltä näin kuuluvan kirjelipun:
"Ne neuvot, jotka annoin teille, eivät olisi ansainneet niin pitkää vieromista. Mille kannalle asettunettekin oman asianne suhteen, niin olette joka tapauksessa minun rakkaimman ystäväni poika ja teidän seuranne tuottaa minulle aina iloa; lisäksi veisin teidät kernaasti eräiden henkilöiden piiriin, joista voin vakuuttaa, että teille on oleva mieluista tutustua heihin. Sallikaa minun lisäksi huomauttaa, että mitä enemmän teidän elämäntapanne, josta en tahdo sanoa mitään pahaa, on tavallisuudesta poikkeava, sitä tärkeämpää on teille poistaa ihmisten, epäilemättä perättömät, ennakkoluulot näyttäytymällä seuraelämässä."
Tunsin itseni kiitolliseksi siitä hyväntahtoisuudesta, jota tuo vanha herra minulle osoitti. Lähdin hänen luokseen. Ellénoresta ei ollut puhetta. Parooni vaati minua jäämään päivälliselle: sinä päivänä ei hänen luonaan ollut muita kuin eräitä sangen älykkäitä ja rakastettavia mieshenkilöitä. Ensin olin hieman hämilläni, mutta koetin voittaa arkuuteni; aloin vilkastua ja puhella, koetin vaikuttaa mahdollisimman henkevältä ja tietorikkaalta. Huomasin, että minun onnistuikin herättää mielenkiintoa ja suosiota. Tämänlaatuinen menestys, jollaista en ollut pitkään aikaan kokenut, hiveli suloisesti itserakkauttani: tämä nautinto teki parooni de T:n seuran minulle vieläkin miellyttävämmäksi.
Käyntini hänen luonaan taajenivat. Hän antoi suoritettavakseni eräitä hänen virka-alaansa kuuluvia tehtäviä, joita hän pitemmittä mutkitta saattoi uskoa minulle. Ellénore oli ensin hämmästyksissään tästä äkkimuutoksesta minun elämässäni; mutta minä puhuin hänelle paroonin ystävyydestä isääni kohtaan sekä siitä ilosta, mitä tunsin voidessani jälkimäiseen nähden lievittää poissaoloni katkeruutta edes sillä, että olin toimittavinani jotakin hyödyllistä. Ellénore raukka, kirjoitan tätä nyt todellisella tunnonvaivalla, oli iloissaan siitä, että näytin rauhallisemmalta ja hän tyytyi, paljonkaan valittamatta, viettämään usein suurimman osan päivää erossa minusta. Parooni puolestaan johti puheen uudestaan Ellénoreen heti kun välimme oli käynyt tuttavallisemmaksi. Minun vakaa tarkoitukseni oli aina puhua hyvää hänestä, mutta huomaamattani tulin maininneeksi hänestä myös keveämmässä ja huolettomammassa äänilajissa: väliin annoin ymmärtää ylimalkaisin lauseparsin, että varsin hyvin käsitin, miten välttämätöntä minun oli rikkoa suhteeni; väliin taas turvauduin leikinlaskuun; haastelin naureskellen naisista ja siitä, miten vaikeaa yleensä oli päästä heistä eroon. Nämä puheet huvittivat vanhaa, sielullisesti väsähtänyttä ministeriä, joka hämärästi muisteli, että hänelläkin oli nuoruudessaan ollut harmia rakkausjutuista. Niinpä petin, enemmän tai vähemmän, kaikkia ihmisiä, vain sentähden, etten voinut paljastaa tunteitani: minä petin Ellénorea, sillä minä tiesin, että parooni tahtoi erottaa minut hänestä, ja salasin sen häneltä; minä petin hra de T:tä, sillä annoin hänen olla siinä luulossa, että olin valmis katkaisemaan suhteeni. Tämä kaksinaamaisuus oli kovin vierasta oikealle luonteelleni; mutta ihminen turmeltuu heti, kun hänen sydämessään vain on yksikin sellainen ajatus, jota hänen on pakko koko ajan peittää.
Vielä tähän asti en ollut parooni de T:n luona tutustunut muihin kuin niihin mieshenkilöihin, jotka muodostivat hänen läheisimmän seurapiirinsä. Eräänä päivänä ehdotti hän minulle, että jäisin suureen juhlatilaisuuteen, jonka hän piti herransa syntymäpäivän kunniaksi. "Te tulette siellä tapaamaan", sanoi hän minulle, "Puolan kauneimmat naiset: ette kylläkään sitä, jota rakastatte; ja se pahoittaa mieltäni; mutta on naisia, joita ei näe muualla kuin heidän kotonaan."
Tämä lause vaikutti minuun varsin tuskallisesti; en vastannut mitään, mutta sisäisesti soimasin itseäni siitä, etten puolustanut Ellénorea, joka, jos minua vastaan olisi hänen kuultensa hyökätty, olisi mitä lämpimimmin pitänyt minun puoltani.
Seura oli lukuisa; minua tarkasteltiin aivan erikoisesti. Kuulin, miten ympärilläni aivan hiljaa mainittiin isäni, Ellénoren ja kreivi de P:n nimiä. Minun lähestyessäni keskustelu taukosi ja alkoi taas, kun etenin. Oli ilmeistä, että ihmiset kertoivat toisilleen minun tarinaani ja että jokainen tietenkin kertoi sen omalla tavallaan; tilanteeni oli sietämätön; otsaltani valui kylmä hiki. Minä vuoroin punastuin ja kalpenin.
Parooni huomasi pulani. Hän tuli luokseni, oli minulle kaksin verroin huomaavainen ja kohtelias ja käytti jokaista tilaisuutta antaakseen minusta kiittäviä lausuntoja, ja hänen arvovaltansa vaikutuksesta olivat pian muutkin pakotetut osoittamaan minulle samanlaista arvonantoa.