Burgess (torjuu luotaan tämän karhean syytöksen). Ei, sitä sinä et tarkoittanut, James. Nyt sinä teet itsellesi vääryyttä.
Morell. Kyllä minä sitä tarkoitin. No niin, siitä huolimatta me tulimme varsin hyvin toimeen. Jumala on luonut sinusta, niinkuin minä sanoin, lurjuksen, samoin kuin hän on luonut minusta, niinkuin sinä sanoit, tyhmeliinin. (Tämä väite saattaa Burgessin moraalisen perustuksen horjumaan. Hän tuntee ruumiillista heikkoutta ja tuijottaa avuttomasti Morelliin ja ojentaa levottomana kätensä pysyäkseen tasapainossa, ikäänkuin lattia äkkiä alkaisi horjua. Morell jatkaa samalla levollisella vakaumuksella.) Minun asiani ei ole arvostella Jumalan töitä yhtä vähän toisessa kuin toisessakaan suhteessa. Niinkauan kuin sinä tulet tänne rehellisesti ja vilpittömästi itsetietoisena lurjuksena, niinkauan kuin sinä et kiellä lurjusmaisuuttasi ja olet siitä ylpeä, olet sinä tervetullut tänne. Mutta (nyt Morellin ääni muuttuu peloittavaksi ja hän nousee ylös ja iskee kädellään tuolinselkään antaakseen enemmän painoa sanoillensa). minä en salli, että sinä tulet tänne väittämään, että olet mallikelpoinen työnantaja ja kääntynyt ihminen, kun et kuitenkaan ole muuta kuin luopio, joka on tehnyt äkkikäänteen, jotta kontrahti ei rikkoontuisi. (Hän nyökkää päätään paremmaksi vakuudeksi, astuu pari askelta ja asettuu käskevään asentoon matolle uunin eteen, selkä tulta vasten.) Ei, minä tahdon, että ihminen on rehellinen pahuudessaankin! Kuuleppas nyt: joko sinä otat hattusi ja menet; tai käyt istumaan ja sanot minulle suoraan, mikä lurjusmainen tuuma sinulla oli mielessäsi pyrkiessäsi taas minun ystävyyteeni. (Burgess, jonka mielenliikutus on sen verran haihtunut, että hän voi vetää suunsa järjettömään hymyilyyn, tuntee helpoitusta tämän konkreetisen ehdoituksen johdosta. Hän tuumii hetken aikaa ja käy sitten hyvin hiljaa ja varovaisesti istumaan sille tuolille, jolta Morell juuri on noussut.) Se on oikein. Annas tulla!
Burgess (hohottaa vasten tahtoaan). Sinä olet kumma kapine, James, se täytyy myöntää. Mutta (melkein intomielisesti). sinusta täytyy sittenkin pitää: kuitenkin, niinkuin jo sinulle sanoin, ei papin puheita voi koskaan ottaa aivan vakavasti, muuten maailma ei pysyisi pystyssä. Eikö se ole totta? (Hän valmistautuu vakavampaa keskustelua varten, kiinnittää katseensa Morelliin ja jatkaa juhlallisesti.) Voinhan sen mielelläni sanoakin sinulle, koska tahdot, että me olisimme suorat toisillemme. Ennen minä luulin, että sinä olit hiukan tyhmä, mutta nyt minä alan huomata, että ehkä minä en olekkaan oikein seurannut aikani mukana.
Morell (riemuiten). Ahaa! Joko sinä sen vihdoinkin huomaat?
Burgess. Niin, ajat ovat muuttuneet enemmän kuin mitä minä luulin. Viisi vuotta sitten ei kukaan järkevä ihminen olisi uskaltanut pitää sellaisia mielipiteitä kuin sinulla on. Minua ihmetyttää, että he laisinkaan sallivat sinun saarnata. Minä tunnen erään papin, jota Lontoon piispa on vuosikausia estänyt tointaan hoitamasta, vaikka poloinen ei ole hituistakaan uskonnollisempi kuin sinä. Mutta jos joku tahtoisi lyödä vetoa tuhannesta punnasta minun kanssani, että sinä vielä lopetat päiväsi piispana, niin en uskaltaisi ruveta siihen. (Suurella pontevuudella). Sinä ja sinun joukkosi saatte yhä enemmän vaikutusvaltaa, sen minä huomaan; heidän on kerran vielä pakko antaa sinulle joku paikka, jollei muun vuoksi niin tukkiakseen suusi. Kun kaikki käy ympäri, niin oli sinulla sittenkin oikea vaisto, James. Sinä antauduit sellaiselle alalle, joka aikaa myöten tulee tuottavaksi sellaiselle miehelle kuin sinä olet.
Morell (ojentaa päättäväisesti kätensä). Kätesi, Burgess, nyt sinä puhut rehellisesti! Minä en luule, että minusta tulee piispa; mutta jos tulee, niin minä esitän sinut kaikkein suurimmille vehkeilijöille, joita voin saada luokseni päivälliskutsuihin.
Burgess (on noussut ylös tyhmästi naureskellen ja ottanut vastaan ystävällisesti tarjotun käden). Aina sinä puhut pilaa, James. Mutta olemmehan me nyt ystäviä, vai mitä?
Naisen ääni. Vastaa myöntävästi, James!
He hämmästyvät, kääntyvät nopeasti taakseen ja näkevät Candidan, joka juuri on tullut sisään ja katselee heitä hymyillen, äidillisen suopeasti, mikä on hänelle ominaista. Hän on kolmenkymmenenkolmen vuotias nainen, kookas ja täyteläinen vartaloltaan; voi helposti huomata, että hän myöhemmällä iällä tulee matronamaiseksi; mutta nyt hän on täydessä kukoistuksessaan, kahden verroin ihastuttava nuoruudessaan ja äidillisyydessään. Hän on huomannut, että hän voi aina johtaa ihmisiä saattamalla heidät ihastumaan itseensä, ja tämän hän tekee avonaisesti ja vaistomaisesti ilman minkäänlaisia omantunnonvaivoja. Tässä suhteessa hän on aivan samanlainen kuin mikä muu kaunis nainen tahansa, joka on kylliksi viisas käyttääkseen naisellisia sulojaan pieniä itsekkäitä tarkoituksiaan varten. Mutta Candidan puhdas otsa, rohkea katse, luja suu ja leuka ilmaisevat mielen suuruutta ja luonteen arvokkaisuutta, joka aateloi hänen viekkauttansa tässä suhteessa. Viisas katselija huomaa heti hänet nähdessään, että se, joka on ripustanut Neitsyt Maarian taivaaseennousun uunin yläpuolelle, on sen tehnyt siksi, että hän on ollut huomaavinaan jonkunlaista henkistä yhtäläisyyttä näiden molempien välillä, ja kuitenkaan ei voi epäillä, että hänellä itsellään tai hänen miehellään olisi ollut sellaista ajatusta tai että he yleensäkään harrastaisivat Tizianin taidetta. Nyt hänellä on yllään hattu ja palttoo, kädessä on kokoonkääritty matkapeite, jonka sisään on pistetty sateenvarjo, sekä käsilaukku ja useita kuvallisia lehtiä.
Morell (hämmästyy huomaamattomuuttaan). Candida! No mutta — (katselee kelloaan ja kauhistuu huomatessaan, että onkin jo myöhäistä). Oma kulta! (Kiirehtii hänen luokseen ja ottaa matkapeitteen käteensä, valittaen). Aioin tulla sinua vastaan asemalle, mutta aika pääsikin livahtamaan käsistäni. (Heittää peitteen sohvalle). Minun ajatukseni olivat kokonaan kiinni — (palaa hänen luokseen). — minä unohdin kerrassaan! (Syleilee häntä katuvaisena ja liikutettuna.)