Morell (joka nopeasti nousee ylös, muuttuneella äänellä). Häntä kohtaan? Varokaa itseänne, Eugene! Minä olen ollut kärsivällinen, mutta on kuitenkin sellaista, jota minä en voi sallia. Älkää pakoittako minua kohtelemaan teitä säälivästi kuin lasta! Olkaa miehekäs!
Marchbanks (tekee liikkeen, ikäänkuin hän pyyhkäisisi jotain taaksensa). Jätetään kaikki teeskentely sikseen! Minua pöyristyttää, kun ajattelen kuinka paljon hän sitä on saanut kärsiä kaikkina näinä raskaina vuosina, jolloin te itsekkäästi ja sokeasti olette uhrannut hänet omakylläisyytenne tähden — te — (kääntyy hänen puoleensa). jolla ei ole ainoatakaan yhteistä ajatusta, ei ainoatakaan yhteistä tunnetta hänen kanssansa!
Morell (filosoofisesti). Hän näkyy kestävän sen varsin hyvin. (Katsoo häntä suoraan kasvoihin). Eugene, poikaseni, te tekeydytte naurettavaksi — hyvin naurettavaksi. Siinä on koko yksinkertainen, paljas totuus!
Marchbanks. Ettekö luule, että minä tiedän kaiken tuon? Luuletteko te, että ne tapaukset, jolloin ihmiset tekevät itsensä naurettaviksi, ovat vähemmän todellisia kuin ne, jolloin he toimivat järkevästi? (Ensi kertaa tulee Morellin katse epävarmaksi, vaistomaisesti hän kääntää pois kasvonsa ja kuuntelee hämmästyneenä ja miettivänä.) Ne ovat vielä todellisempiakin, oikeastaan ainoat todelliset tapaukset. Te kohtelette minua hyvin levollisesti ja ymmärtäväisesti sen tähden, että minun tunteeni teidän vaimoanne kohtaan teidän mielestänne on vain naurettava, samoin kuin epäilemättä se vanha herra, joka äsken oli täällä, hymähtää kylmästi teidän sosialismillenne, sen vuoksi että te olette hullaantunut siihen. (Morellin hämmennys yltyy silminnähtävästi. Eugene käyttää hyväkseen tilaisuutta ja ahdistaa häntä kysymyksillä.) Todistaako se, että te olette väärässä? Todistaako teidän itsekylläinen mahdikkuutenne, että minä olen väärässä?
Morell (kääntyy Eugenen puoleen). Marchbanks, piru on pannut nuo sanat teidän suuhunne! Ei ole yhtään vaikea — ei vähintäkään — saada miehen uskon omaan itseensä horjahtamaan. Ja se, joka käyttää sitä hyväkseen voidakseen musertaa miehen rohkeuden, tekee perkeleen työtä! Varokaa itseänne siitä mitä teette! Varokaa itseänne!
Marchbanks (häikäilemättä). Sen minä tiedän ja teenkin sen tahallani. Sanoinhan, että saattaisin teidät horjumaan.
Hetken he katsovat uhkaavasti toisiinsa, sitten Morell taas voittaa entisen arvokkaisuutensa.
Morell (jalosti ja lempeästi). Eugene, kuulkaa minua! Minä toivon, että teistä kerran tulee yhtä onnellinen mies kuin minäkin olen. (Eugene vastustaa kärsimättömästi tämän onnen arvoa. Morell, joka tuntee itsensä syvästi loukatuksi, hillitsee itseään kuitenkin ja jatkaa levollisesti ja kaunopuheisesti.) Te menette naimisiin ja teette työtä niin paljon kuin te jaksatte ja kykenette, jotta voisitte tuottaa samaa onnea jokaiseen maailman sopukkaan kuin teillä on omassa kodissannekin. Tekin otatte osaa taivaan luomiseen jo maan päälle, ja, ken tietää? Ehkäpä teistä tulee tienraivaaja ja rakennusmestari sillä paikalla, missä minä olen vain päiväpalkkalainen. Sillä älkää luulko, poikani, etten minä näkisi teissä, niin nuori kuin olettekin, ominaisuuksia, jotka varmaan kehittyvät suuremmaksi kyvyksi, kuin mihin minulla koskaan on ollut edellytyksiä. Minä tiedän varsin hyvin, että runoilijassa ihmisen pyhä henki — se mikä on jumalallista hänessä, — on kaikkein jumalallisinta. Teidän pitäisi vapista kun ajattelette, että runoilijan raskas taakka ja suuret antimet ovat teidän hartioillenne lasketut.
Marchbanks (tunteettomasti ja häikäilemättä, hänen poikamaiset epäkypsät väitteensä eroavat jyrkästi Morellin kaunopuheisuudesta). Ei se saata minua vapisemaan. Vaan se, että muut ovat kokonaan vailla sitä, saattaa minut vapisemaan.
Morell (yhä suuremmalla lämmöllä sekä oman todellisen tunteensa että Eugenen paatumuksen johdosta). Auttakaa minua sytyttämään se itsessäni, älkääkä sammuttako sitä! Tulevaisuudessa, kun te olette yhtä onnellinen kuin minäkin, silloin minä tahdon olla teidän uskollinen veljenne uskossa. Minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että Jumala on antanut meille maailman, jota ei mikään muu kuin meidän oma hulluutemme estä meitä tekemästä paradiisiksi. Minä autan teitä uskomaan, että pieninkin työnne hitunen kylvää onnea suurta elonkorjuuta varten, josta kaikki, pienimmätkin, vielä kerran saavat osansa. Ja lopuksi, — luottakaa minuun, — ennen kaikkea minä tahdon auttaa teitä uskomaan, että teidän vaimonne rakastaa teitä ja on onnellinen kodissaan. Me tarvitsemme sellaista apua, Marchbanks, me tarvitsemme sitä kipeästi ja alituisesti. Niin moni asia herättää meissä epäilystä, jos kerran meidän vakaumuksemme on ruvennut horjumaan. Yksin kodissakin me olemme kuin leirissä, jota epäilysten vihamielinen joukko piirittää. Aiotteko tekeytyä petturiksi ja päästää sen minun luokseni?