Proserpine. Tietysti! Ja sitten te saitte tämän koskettimen takertumaan kiinni.
Marchbanks (vakavasti). Minä vakuutan, etten koskenutkaan koskettimiin. Sitä en tosiaankaan tehnyt. Minä vain kiersin tuota pientä pyörää. (Hän osoittaa hämillään kiristyspyörää.)
Proserpine. Ah, nyt minä ymmärrän! (Hän panee koneen kuntoon ja puhuu koko ajan hyvin suulaasti.) Te luulitte kai, että tämä oli jonkinmoinen posetiivi? Ei muuta kuin pyörittää pyörää, niin se suoraa päätä kirjoittaa kauniin rakkauskirjeen teille, vai mitä?
Marchbanks (juhlallisesti). Kyllä kai kone osaisi kirjoittaa rakkauskirjeitä. Nehän ovat kaikki aivan samanlaisia, vai mitä?
Proserpine (hiukan suuttuneena — sillä tällainen keskustelu, jollei se ole vain leikkiä, ei ole ensinkään hänen tapaisensa). Mistä minä tiedän? Miksi te sitä minulta kysytte?
Marchbanks. Suokaa anteeksi! Minä luulin, että tuollaisilla viisailla ihmisillä, jotka osaavat kirjoittaa kirjeitä ja hoitaa asioita — että heillä olisi — aina olisi — rakkausasioitakin.
Proserpine (suunniltaan). Mr Marchbanks! (Hän katsoo ankarasti häneen ja marssii suurella arvokkaisuudella kaapin luo.)
Marchbanks (lähestyy arvokkaasti). Toivottavasti minä en loukannut teitä. Minun ei olisi ehkä pitänyt viitata teidän rakkausasioihinne?
Proserpine (ottaa sinisen kirjan hyllyltä, kääntyy pois ja sanoo terävästi). Minulla ei ole minkäänlaisia rakkausasioita! Kuinka te uskallatte väittää jotakin sellaista?
Marchbanks (yksinkertaisesti). Todellako! Oi, silloin te olette yhtä ujo kuin minäkin! Vai mitä?