Marchbanks (toivottomasti). Ei mikään, jota maksaa vaivaa sanoa, ole sopivaa. (Hän nousee ja astuu edes-takaisin huoneessa). Minä en ymmärrä teitä, Miss Garnett. Mistä minä sitten puhun?
Proserpine (nenäkkäästi). Puhukaa jokapäiväisistä asioista! Puhukaa ilmasta!
Marchbanks. Voisitteko te puhua jokapäiväisistä asioista, jos täällä olisi lapsi, joka itkisi nälissään?
Proserpine. Sitä minä en voisi.
Marchbanks. Tietysti ette! Enkä minä voi puhua jokapäiväisistä asioista, sillä minun sydämeni näkee nälkää ja itkee katkerasti.
Proserpine. No, olkaa sitten vaiti!
Marchbanks. Niin, se siitä aina lopuksi tulee. Me olemme vaiti. Voiko se vaimentaa teidän sydämenne itkua — sillä se itkee: eikö totta? Sen täytyy itkeä, jos teillä on sydäntä.
Proserpine (nousee äkisti ylös ja painaa kätensä sydämelleen). On aivan turha yrittääkään tehdä työtä, kun te puhutte tuolla tavalla. (Hän nousee pienen pöydän äärestä ja käy istumaan sohvalle. Hän on hyvin kiihoittunut.) Ei se teihin kuulu, itkeekö minun sydämeni vai ei; mutta minun tekisi sittenkin mieleni puhua teille siitä.
Marchbanks. Sitä teidän ei tarvitse. Minä tiedän sittenkin, että sen täytyy itkeä.
Proserpine. Mutta muistakaa, jos te joskus väitätte minun niin sanoneen, niin minä en myönnä sitä.