Candida (rauhoittaen häntä). Niin kultaseni, mutta (levottomasti) — minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat puhuessasi aamusta?
Morell (lempeästi oikaisten). Ei sinun tarvitsekkaan ymmärtää, ystäväni!
Candida. Mutta James — minä — — (Ovikello soi). Kas vaan! Nyt he tulevat kaikki. (Hän menee avaamaan.)
Marchbanks (juoksee Morellin luo). Eikö se ole julmaa, Morell, hän on suuttunut meihin kumpaiseenkin. Hän vihaa minua, mitä minä nyt teen?
Morell (merkillisellä epätoivoisella äänellä, repii tukkaansa). Eugene, minun pääni on aivan pyörällä. Kohta en voi muuta kuin nauraa. (Hän astuu edestakaisin huoneessa.)
Marchbanks (astuu levottomana hänen kintereillään). Ei, ei, älkää naurako! Muuten hän luulee, että minä olen tehnyt teidät hulluksi.
Kovaa ääntä ja naurua kuuluu yhä lähempää. Lexy Mill, jonka silmät loistavat ja jonka koko olento ilmaisee hyvin kiihoittunutta mielentilaa, astuu Burgessin kanssa sisään, joka on loistava ja itseensä tyytyväinen ja tavallisessa mielentilassaan. Miss Garnett, jolla on paras hattunsa ja palttoonsa yllään, tulee jäljessä, mutta vaikka hänen silmänsä ovat tavallista kirkkaammat, niin näyttää hän kuitenkin pelokkaalta. Hän käy istumaan selin kirjoituskonepöytään, nojaten toisella kädellään siihen, ikäänkuin hän olisi väsynyt ja pää tuntuisi raskaalta. Marchbanks tulee taas ujoksi ja vetäytyy nurkkaan ikkunan luo, missä Morellin kirjat ovat.
Lexy (iloisesti). Morell, minun täytyy onnitella teitä! (Tarttuu häntä käteen). Kylläpä te piditte jalon, henkevän puheen! Te voititte oman itsenne!
Burgess. Niin, se on totta, James! Se piti minut valveilla koko ajan. Eikö totta, Miss Garnett?
Proserpine (suuttuneena). En minä pitänyt teitä silmällä! Minä koetin tehdä muistiinpanoja. (Hän ottaa esille kirjansa ja katselee pikakirjoitustansa, joka melkein saattaa hänet itkemään.)