Gloria (moittivasti äidille). Äiti, mitä oikeutta sinulla oli siihen?
Mrs Clandon. En usko sanoneeni mitään, mihin minulla ei olisi ollut oikeutta, Gloria.
Valentine (vakuuttaa innokkaasti). Ei kerrassaan mitään. Ei yhtään mitään. (Gloria katsoo häneen harmissaan.) Anteeksi. (Käy istumaan sohvalle häpeissänsä.)
Gloria. En ymmärrä, että kellään olisi edes oikeutta ajatella asioita, jotka koskevat yksinomaan minua.
(Hän kääntyy pois heistä salatakseen liikutustaan.)
Mrs Clandon. Kultaseni: jos olen loukannut ylpeyttäsi —
Gloria (kääntyy hetkeksi heihin päin). Minun ylpeyttäni! Minun ylpeyttäni!! Oi, sitä ei ole enää jäljellä: olen oppinut, etten voi enää ylpeillä voimastani. (Kääntyy jälleen pois). Mutta jollei nainen voi suojella itseään, niin ei kukaan muukaan voi sitä tehdä. Ei kellään ole oikeutta edes koettaa sitä tehdä — ei edes hänen äidillänsäkään. Minä tiedän kadottaneeni sinun luottamuksesi, aivan samoin kuin olen kadottanut tämän miehen kunnioituksen; — (Hän pysähtyy tukehduttaakseen nyyhkytyksen.)
Valentine (kuiskaten). Tämän miehen! (Mutisee jälleen.) Oi!
Mrs Clandon (hiljaa). Tehkää hyvin ja olkaa ääneti, herra.
Gloria (jatkaa). — mutta ainakin minulla on oikeus kantaa rauhassa häpeääni. Minä olen tuollainen heikko olento, joka on syntynyt maailmaan, jotta ensimäkien mies, joka tielleni sattuu, saisi mestaroida minua; ja minun täytyy kai alistua kohtalooni. Säästä minua ainakin siitä nöyryytyksestä, että koetat pelastaa minua. (Käy istumaan pöydän alapäähän painaen nenäliinan silmilleen.)