"Saadaanpa nähdä! Minä sanon, että minä olen jo nähnyt omasta puolestani. Olen nähnyt Billy Paradisen ottelevan, ja se ei ole mitään nyrkkeilyä; se ei ole kuin törkeilyä; sitä se on. Törkeilyä! Totisesti, minun eukko-vanhallani on enemmän tieteellisyyttä."
"Ehkäpä on", sanoi Mellish. "Mutta katsohan, kuinka monta miestä hän on rökittänyt, jotka ovat olleet kukkuroillaan tieteellisyyttä. Shepstone, niin taitava kuin onkin, pystyi saamaan hänestä voiton ainoastaan väittämällä hänen rikkoneen sääntöjä, kun Billy menetti malttinsa ja piikkasi häntä. Se se onkin pahinta Billyssä, ettei hän voi hillitä sisuaan. Mutta ei kukaan hieno keikari-nyrkkeilijä kykene vastustamaan hänen hurjaa syöksyään. Luuletko, että hän välittää Cashelin kehutuista pitkistä paukuista? Ei yhtään: hän ottaa ne vain vastaan mahonkinuppiinsa ja antaa hänelle vastaukseksi yhden niitä täräyksiä, joilla hän löi Dick Weeks'in suoraksi."
"Panen vetoa mitä hyvänsä, ettei hän sitä tee. Jos hän sen tekee, niin menen itse piiriin ja isken häneltä pään mäsäksi siitä hyvästä." Ja Skene syyti suutuksissaan herjauksia Paradisestä, kunnes kiihoittui niin, että Mellishin täytyi lepyttää häntä peruuttamalla osittain ennustuksensa ja kysymällä, kuinka Cashelin laita oli ollut viime aikoina.
"Hän ei ole pitänyt huolta itsestään niinkuin olisi pitänyt", sanoi Skene synkkänä. "Hän näyttelee Lontoon muoteja eukolle ja Fannylle: he ovat täällä kolmen ja puolen shillingin paikoilla, isoisten joukossa. Teattereita joka ilta ja kävelyjä joka päivä, milloin katsomaan kun kuningatar ajaa puiston läpi, milloin mitäkin. Meidän Fannysta on mieluista olla hänen seurassaan, kun hän on niin herramainen; hän tuskin pitää omaa isäänsä tarpeeksi hyvänä kävelemään hänen kanssaan Piccadillyä pitkin. Vaatii minua panemaan ylleni mustan takin ja tekemään itsestäni papin. Eukko ihan jumaloi poikaa. Hänen mielestään poika on aivan liian hyvä sille nuorelle naiselle, josta puhuit, ja hän sanoo pojalle, että tuo nainen teeskentelee, ettei muka välitä hänestä, koroittaakseen vain hintaansa, aivan niinkuin minä teeskentelin häviäväni saadakseni taulapäät lyömään vetoa minua vastaan. Naiset ovat aina sukostelleet häntä. Melbournessäkään ei koskaan kysytty, mitä minä halusin päivälliseksi; aina vain oli huolena se, mistä poika pitäisi ja milloin hän halusi tulla syömään. Totta totisesti, minun täytyi ottaa tavakseni panna hänet pyytämään sellaista, jota minun teki mieli. Ja sinä sanot, että se poika antaisi Billy Paradisen rökittää itsensä, mukamas. Mene männikköön!"
Lydia, jonka mielessä oli vielä tuoreena rouva Byronin viehätys, ihmetteli millainen nainen tuo rouva Skene mahtoi olla, joka oli ottanut äidin sijan pojan tunnepiirissä ja joka ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin ammattinyrkkeilijän vanha eukko. Ilmeisesti ei hän ollut sitä lajia, että olisi pyrkinyt kääntämään nuorta miestä pois nyrkkeilijän uralta. Johtuessaan ajattelemaan Cashelin ammattia ja mahdollisuuksia hänen siitä luopumiseensa, menetti Lydia kokonaan tarkkaavaisuutensa. Hän istui tuijottaen areenalle, näkemättä sotilaita, miekkailijoita tai voimamiehiä, jotka siinä häärivät. Hänen ajatuksensa harhailivat yhä kauemmaksi ja kauemmaksi paikalta, ja väkijoukon sorina häipyi etäiseksi huminaksi ja unohtui.
Äkkiä hän havahtui tietoiseksi nähdessään kamalan näköisen miehen tulevan häntä kohti areenan poikki. Miehen kasvot olivat pinnaltaan ja väriltään sinistä graniittia muistuttavat; hänen ulkonevat leukansa ja taakse viettävä otsansa olivat kuin orangutangin. Lydia havahtui haaveilustaan tuntien väristystä, ja saaden takaisin kuulonsa samalla kuin näkönsäkin, kuuli muutamien alhaalla olevien henkilöiden puhkeavan suosionosoituksin tervehtimään tuota ilmestystä. Mies irvisti julmasti, pani toisen kätensä piirin aitapaalulle ja loikkasi köysien yli. Lydia pani merkille, että, rumaa päätä ja suhdattoman suuria käsiä ja jalkoja lukuunottamatta, mies oli hyvärakenteinen, ja hänen lanteensa ja hartiansa loistivat valossa, antaen hänelle voimaa ja tarmoa uhkuvan näön.
"Eikös hän ole kuin kuva?" kuuli Lydia Mellishin huudahtavan haltioissaan. " Siinä vasta kunto!"
"Hoo!" sanoi Skene halveksivasti. "Mutta eikös hän ole kuin herra! Katsohan vain. Niinkuin Walesin prinssi kävelisi Pall Mall'ia pitkin."
Lydia katsoi uudelleen ja näki Cashel Byronin lähestyvän piiriä juuri samanlaisena kuin hän oli nähnyt hänet ensi kerran Wiltstokenin jalavakujalla, välinpitämättömän näköisenä kuin joku, joka on suorittamassa jotakin ikävää julkista seremoniaa.
"Niinkuin joku jumala tulossa alas kilpailemaan gladiaattorin kanssa", kuiskasi loordi Worthington innokkaasti. "Eikö olekin, neiti Carew? Apollo ja satyyri! Teidän täytyy myöntää, että meidän yhteinen ystävämme on uljaan näköinen mies. Jos hän voisi mennä seurapiireihin tuollaisena, niin, kautta Jupiterin, naiset —"