"Hän ei ole vähääkään iloinen nähdessään minut", sanoi rouva Byron valitellen. "Hänellä ei ole sydäntä."
"Nyt hän jatkaa tuota tunnin verran", sanoi Cashel, katsoen Lydiaan, ilmeisesti siksi, koska hänestä oli se paljon mieluisampaa kuin äitiinsä katsominen. "Samantekevä: jos te ette välitä, en minäkään välitä. Niin että paukuta tulemaan, mamma."
"Ja arveletteko, että me tosiaan olemme toistemme näköiset?" kysyi rouva Byron piittaamatta Cashelista. "Niin: taidammepa olla. On pieni —" Hän keskeytti ja lisäsi äkillisellä epäluulolla: "Oletko naimisissa, Cashel?"
"Ha ha ha!" nauroi Cashel täyttä kurkkua. "En; mutta toivon meneväni, joskus." Ja hän uskalsi vilkaista Lydiaan, joka kuitenkin katseli tarkkaavasti rouva Byronia.
"No, kerrohan minulle nyt itsestäsi kaikkityyni. Mikä sinä olet? Kuule, minä toivon, Cashel, ettet ole ruvennut teatteriin."
"Teatteriin!" sanoi Cashel halveksivasti. "Näytänkö siltä?"
"Et kylläkään näytä", sanoi rouva Byron omituisesti, "vaikka sinussa onkin jonkinlainen inhottava ammatti-ilme. Mitä sinä teit silloin kuin karkasit niin häpeällisesti siitä typerästä koulusta pohjoisessa? Kuinka ansaitset elatuksesi? Vai ansaitsetko sitä?"
"Arvatenkin ansaitsen, koska kerran elän. Mihin luulette minun parhaiten kelvanneen kasvatukseni perusteella? Kadunlakaisemiseen, kukaties! Kun karkasin Panleystä, menin merelle."
"Merimies, no totta tosiaan! Et sinä ole sen näköinen. Ja sano, minkä arvon olet saavuttanut ammatissasi?"
"Korkeimman arvon. Ylimmän huipun", sanoi Cashel lyhyesti.