"Ole toki ystävällisempi, minä pyydän."
"Olenhan niin ystävällinen kuin voin", huusi Cashel epätoivoisena, "mutta sinä vain et tahdo kuunnella."
"Aarteeni", sanoi rouva Byron nuhtelevasti. "Mikä on asia?"
"No niin", sanoi Cashel hiukan pehmentyneenä, "se on tämä. Minä tahdon naida neiti Carew'n; siinä kaikki."
" Sinä naida neiti Carew'n!" Rouva Byronin hellyys oli hävinnyt, ja hänen äänensävynsä oli pureva ja halveksiva. "Tiedätkö, sinä tyhmä poika, että —"
"Tiedän kaikkityyni", sanoi Cashel päättäväisesti: "mikä hän on, ja mikä minä olen, ja kaiken muun sellaisen. Ja minä tahdon naida hänet, ja mikä enemmän, minä nain hänet, vaikka minun olisi nujerrettava niskat jokaiselta Lontoon keikarilta sitä ennen. Niin että voit joko auttaa minua tai ei, niinkuin sinua miellyttää; mutta jos et tahdo auttaa, niin älä koskaan enää kutsu minua rakkaaksi pojaksesi. Kas niin!"
Rouva Byron luopui valtiudestaan siinä paikassa ainaiseksi. Hän istui aivan lempein ilmein jonkun aikaa äänettömänä. Sitten hän sanoi:
"Kuitenkin kaikitenkin, en ymmärrä minkätähden et saisi sitä tehdä. Se olisi sinulle hyvin hyvä naimiskauppa."
"Kyllä, mutta helkkarin huono hänelle."
"Sitä en todellakaan ymmärrä, Cashel. Kun setäsi kuolee, otaksun sinun perivän Dorsetshiressä olevan maakartanon."