Cashel oli puhumaisillaan, kun palvelustyttö astui sisään ilmoittaen, että neiti Carew oli kirjastossa ja pyysi heitä tulemaan luokseen niin pian kuin heillä oli siihen hyvää aikaa. Tytön poistuttua sanoi Cashel innokkaasti:
"Toivon, että menisit kotiin, mamma, ja antaisit minun tavata hänet kirjastossa yksinään. Sano, missä asut, niin tulen illalla kertomaan sinulle millä kannalla asiat ovat. Jos nimittäin sinulla ei ole mitään sitä vastaan."
"Mitäpä minulla voisi olla sitä vastaan, kultaseni? Oletko varma, ettet turmele mahdollisuuksiasi kiirehtimällä liiaksi? Hänellä ei ole mitään tarvetta kiirehtiä, Cashel; ja hän tietää sen."
"Olen varma kuin surma, että nyt on aikani, jos koskaan. Minä tunnen aina vaistollani, milloin on käytävä esiin ja tehtävä selvä. Tässä on viittasi."
"Niinkö kiire sinulla on päästä eroon vanhasta äidistäsi, Cashel?"
"Oh, loruja! et sinä ole vanha. Ethän välitä siitä, jos pyydän sinua menemään tämän ainoan kerran, ethän?"
Rouva Byron hymyili hellästi, pani viitan ylleen ja käänsi poskensa Cashelia kohti suudeltavaksi. Tuo outo liike hätkähdytti Cashelia: hän väistyi askeleen ja asettui tahdottomasti puolustautumisasentoon, ikäänkuin olisi ollut kysymys nyrkkeilystä. Hän tointui kuitenkin heti, suuteli äitiään ja saattoi hänet maltittomana ulko-ovelle, jonka sulki hiljaa hänen jälkeensä, jättäen hänet yksin kävelemään ja etsimään vaunujaan. Sitten hän hiipi portaita ylös kirjastoon, missä hän tapasi Lydian lukemassa.
"Hän on mennyt", sanoi Cashel. Lydia laski pois kirjansa, nosti katseensa häneen, näki mitä oli tulossa, loi jälleen katseensa alas peittääkseen kauhun puuskan ja lausui lujalla vakavuudella, mikä vaati häneltä suurta ponnistusta: "Toivon, ettette ole riidelleet."
"Emme suinkaan, Herra varjelkoon! Me suutelimme toisiamme kuin turturikyyhkyset. Toisina hetkinä hän puijaa minut pitämään itsestään vasten tahtoanikin. Hän meni pois minun pyynnöstäni."
"Ja minkätähden te pyydätte vieraitani poistumaan?"