Cashel kykeni vain väkinäisesti myöntämään ja tuijotti häneen avuttomana ja arkana. Hänen kömpelyytensä oli kiusallista, mutta Lydialla oli kyllin järkeä olla iloinen siitä, että näki hänet epäilemättömästi yhtä täydelliseksi alokkaaksi lemmen-kuhertelussa kuin hän itsekin oli. Cashel pysyi ujona ja halusi niin ilmeisesti päästä lähtemään, että Lydia hetken perästä pyysi häntä jättämään hänet joksikin aikaa, vaikka hän hämmästyksekseen huomasi tuntevansa pettymyksen piston, kun Cashel myöntyi.
Lähdettyään talosta Cashel riensi tapaamaan äitiään tämän antamalla osoitteella. Hän tuli Westminsterin kaupunginosassa olevalle valtavan suurelle talolle, joka oli jaettu vuokrahuoneistoihin, ja jonka seitsemänteen kerrokseen hän nousi hissillä. Hissistä ulos astuessaan hän näki Lucian Webberin kävelevän hänestä poispäin erästä käytävää pitkin. Totellen äkillistä mielijohdettaan hän lähti häntä seuraamaan ja saavutti hänet juuri kun hän oli astumassa erääseen huoneeseen. Kun Lucian ovea sulkiessaan tunsi jonkun panevan vastaan, katsoi hän ulos, tunsi Cashelin, valahti kalpeaksi ja peräytyi kiireesti huoneeseen, jossa hän, mennen kirjoituspöydän taakse, sieppasi laatikosta revolverin. Cashel peräytyi, hämmästyen ja säikähtäen, oikea käsivarsi koholla kuin iskua torjuakseen.
"Hoi!" huusi hän. "Pankaa pois tuo kirottu kapine, kuuletteko! Jos ette pane, niin huudan apua."
"Jos lähestytte minua, niin ammun", sanoi Lucian kiihtyneenä. "Tahdon opettaa teille, että vanhanaikainen raakalaisuutenne on voimaton niitä aseita vastaan, jotka tiede on antanut sivistyneitten ihmisten käsiin. Poistukaa huoneistani. Minä en pelkää teitä, mutta en myöskään halua, että häiritsette minua läsnäolollanne."
"Onpas teillä hävyttömyyttä", sanoi Cashel suuttuneena. "Näinkö te otatte vastaan miehen, joka tulee ystävälliselle käynnille luoksenne?"
"Ystävälliselle nyt, epäilemättä, kun näette että olen hyvin suojattu."
Cashel vihelsi pitkään. "Ohoo", sanoi hän: "te luulitte minun aikovan hyökätä kimppuunne. Ha ha! Ja tuota te sanotte tieteellisyydeksi — ojentaa pistooli ihmistä kohti. Mutta te ette uskalla ampua; ja te tiedätte sen itsekin hyvin. On parasta, että panette sen pois, muuten voitte ehkä laukaista sen tahtomattanne; minulla on aina epämieluisa tunne, kun näen houkan käsittelevän ampuma-aseita. Tulin kertomaan teille, että olen menossa naimisiin serkkunne kanssa. Ettekö ole iloinen?"
Lucianin kasvot muuttuivat. Hän uskoi; mutta hän sanoi itsepintaisesti: "En anna arvoa sille ilmoitukselle. Se on valhe."
Tämä loukkasi Cashelia. "Sanon teille toistamiseen", lausui hän uhkaavalla äänellä, "että serkkunne on kihloissa kanssani. Sanokaa nyt minua valehtelijaksi ja lyökää minua naamaan, jos uskallatte. Kas tässä", lisäsi hän, ottaen nahkakotelon taskustaan ja vetäen siitä esiin setelin: "minä annan teille tämän kahdenkymmenen punnan setelin, jos lyötte minua yhden kerran." Ja hän pani kädet selkänsä taakse ja asettui Lucianin eteen, joka kipeänä raivosta ja puoleksi halpautuneena tunteesta, jota hän ei tahtonut tunnustaa peloksi, pakotti itsensä pysymään alallaan. Cashel työnsi leukansa esiin kehoittavasti ja sanoi synkästi irvistäen: "Käykää päälle, ukkoseni. Muistakaa, kaksikymmentä puntaa."
Sillä hetkellä Lucian olisi antanut kaikki valtiolliset ja yhteiskunnalliset etunsa saadakseen vastustajansa voimat ja taidon. Hän näki vain yhden tien päästä vapaaksi Cashelin ivan kidutuksesta ja pelkuruuden itsesoimauksesta; sillä hänen kunniakäsitteensä, englantilaisessa oppikoulussa opittu, oli oleellisesti sama kuin nyrkkitaistelijankin. Epätoivoisesti hän puristi kätensä nyrkkiin ja iski. Lyönti sattui tyhjään, ja hän horjahti eteenpäin Cashelia vasten, joka nauroi suurella äänellä ja huudahti, taputtaen häntä selkään: