XVI LUKU.
Neiti Carew, jolle kihloissaolon säännötön tila oli vastenmielinen, viivytteli naimisiinmenoa mahdollisimman vähän. Cashelin hyvää onnea ei tuo tapahtuma muuttanut. Bingley Byron kuoli kolme viikkoa häiden jälkeen (jotka olivat kotoiset ja vaatimattomat); ja Cashelin oli esitettävä vaatimuksensa perintöön, huolimatta lausumastaan toivomuksesta, että lakimiehet menisivät hiiteen perintöineen ja antaisivat hänen nauttia kuherruskuukautensa rauhassa. Siirto vei jonkun verran aikaa. Hänen äitinsä oikullisen vastahakoisuuden vuoksi tarpeellisten tietojen ilmoittamisessa ja lainkäytön hitauden takia syntyi hänen ensimmäinen lapsensa jonkun verran aikaisemmin kuin hänen perintöoikeutensa oli lopullisesti vahvistettu ja Dorsetshiressa olevan ränstyneen maakartanon ovet avautuivat hänelle. Jutun päättyminen oli suuri huojennus hänen asianajajilleen, jotka eivät olleet kyenneet horjuttamaan sitä hänen vakaumustaan, että asia oli täysin selvä, mutta että erotuomari oli vivutta poikkipuolin. Tällä hän tarkoitti, että loordikänsleri oli lahjottu pidättämään perintö häneltä.
Hänen avioliittonsa osoittautui onnelliseksi. Toimensa menettämisen korvaukseksi hän ryhtyi maanviljelykseen ja hävisi siinä kuusituhatta puntaa; yritti puutarhanhoitoa paremmalla menestyksellä; alkoi puuhata liikeyrityksissä yhtiöiden johtokuntain jäsenenä cityssä; ja pian sen jälkeen häntä pyydettiin vanhoillisten parlamenttiehdokkaaksi erääseen Dorsetshiren vaalipiiriin. Hänet valittiin suurella enemmistöllä; mutta kun hän äänesti ihan yhtä usein äärimmäisten radikaalien kuin sen puolueen mukana, joka hänet oli valinnut, vaadittiin häntä pian luopumaan edustajavaltuuksistaan. Hän kieltäytyi jyrkästi ja jatkoi samaan tapaan aina seuraaviin yleisvaaleihin asti, joissa hän tuli valituksi riippumattomana ehdokkaana, kiitos raikuvan äänensä, reippaan käytöksensä, katsantotapojensa kansanomaisuuden ja vaimonsa suurien tietojen, joiden jälleenmyyjänä hän esiintyi. Hän piti neitsytpuheensa parlamentissa ujostelematta heti ensimmäisenä iltana, jolloin istui siellä. Hän ei tosiaan pelännyt mitään, paitsi murtovarkaita, suuria koiria, tohtoreita, hammaslääkäreitä ja kadunkulmauksia. Milloin sanomalehdet kertoivat jonkun näiden aiheuttaman tapaturman, luki hän sen Lydialle hyvin vakavana ja säilytti sanomalehden kokonaista kaksi päivää todisteena sille mieliväitteelleen, että ainoa turvallinen paikka maailmassa oli nyrkkeilypiiri. Koska hän vastusti useimpia vapaita urheiluja epäinhimillisinä, ehdotti Lydia, peläten hänen terveytensä ja ulkonäkönsä kärsivän järjestelmällisen ruumiinharjoituksen puutteesta, että hän ryhtyisi uudestaan harjoittamaan nyrkkeilyä hansikkailla. Mutta Cashel pudisti päätään. Nyrkkeily oli hänelle liian vakavaa tointa harjoitettavaksi vain huvin tai terveyden vuoksi. Sitäpaitsi hänellä oli ennakkoluulo, että se ei sopinut naineelle miehelle. Hän oli näytellyt siinä osansa, silloin kun se oli hänen ammattinsa; mutta hänelle ei tullut mieleenkään harrastaa sitä huvin vuoksi. Hänen uransa nyrkkeilijänä loppui hänen naimisiinmenoonsa.
Hänen ihailunsa vaimoaan kohtaan säilyi edelleenkin senkin jälkeen kuin ensi lemmen hehku oli vaimennut; ja Lydian tavanomainen varovaisuus varjeli hänet tuottamasta pettymystä miehensä luottamukselle hänen arvostelukykyynsä. Hänen lapsensa, joiden hän oli niin huolellisesti suunnitellut perivänsä hänen älynsä samalla kuin isän voiman, osoittivat hänelle, ettei perinnöllisyys ole niin yksinkertainen asia kuin hänen isänsä aikuinen sukupolvi otaksui. He olivat kylläkin terveitä; ja lapsina he olivat kaikki yhtäläisiä siinä, että olivat varhaiskypsiä ja nenäkkäitä, eivät kunnioittaneet vähääkään Cashelia ja osoittivat äitiänsäkin kohtaan tuntemaansa arvonantoa pääasiallisesti vain juoksemalla hänen luokseen, milloin heille sattui ikävyyksiä. Rangaistuksista ja torumisista heillä ei ollut mitään kokemusta. Cashel oli kykenemätön rankaisemaan lasta tahallisen harkinnan perusteella; ja satunnaisissa kiivastuksen puuskissa hän aina kykeni hillitsemään kätensä; ehkä hän oli oppinut sen nyrkkeilypiirissä: ehkä johtui se hänen oman lapsuutensa muistamisesta. Lydia hallitsi lapsiaan, mikäli he olivat hallittavissa, aivan samoin kuin hän hallitsi kaikkia muitakin. Kun hän puhui heistä Cashelille kahdenkesken, sanoi Cashel harvoin enempää kuin että vekarat kävivät yli hänen ymmärryksensä, tai että hän totta tosiaan uskoi niiden syntyneen isäänsä vanhempina. Lydiakin ajatteli usein niin; mutta tuosta vaivalloisesta perheestä huolehtiminen tuotti hänelle yhden edun. Se ei jättänyt hänelle paljon aikaa ajatella itseään niihin aikoihin, jolloin hänen lempensä harhaluulo haihtui ja hän näki Cashelin sellaisena kuin tämä todellisuudessa oli. Hän tottui pitämään Cashelia yhtenä lapsista. Hän oli verrattomasti tyhmin heistä; mutta hän tarvitsi Lydiaa enemmän, rakasti häntä enemmän ja kuului hänelle enemmän kuin yksikään heistä. Sillä sitä mukaa kuin he kasvoivat ja perinnöllisyyssuunnitelma alkoi näyttää tuloksia, tuottivat pojat Lydialle pettymyksen kehittymällä melkein puhtaasti Carew'laisiksi, ilman vähimpiäkään atleettisia taipumuksia, kun taas tytöt olivat kiihkeitä Byronilaisia: tulipa eräs heistä, Cashelin rajattomaksi kauhuksi, niin täydellisesti hänen äitiinsä, että kun hän kolmentoista vanhana ilmoitti aikovansa ruveta näyttelijäksi, alistui Cashel hänen päätökseensä nöyrästi kuin kohtalon määräykseen.
Kun Alice Goff sai tiedon Lydian aiotusta avioliitosta, ymmärsi hän, että hänen oli palattava Wiltstokeniin ja unohdettava lyhyt loistokautensa seuraelämässä niin pian kuin suinkin. Hän kiitti siis neiti Carew'ta hänen auliudestaan ja pyysi vapautusta seuranaisentoimestaan. Lydia suostui, mutta sai viivytellyksi tätä velvollisuudelle ja välttämättömyydelle uhrautumista aina erääseen alkutalven päivään asti, jolloin Lucian, joka tunsi halua tehdä itsemurhan, salli serkkunsa taivuttaa hänet tarjoamaan kätensä Alicelle. Alice antoi hänelle harmistuneena rukkaset: ei sillä, että Lucianissa olisi ollut hänen mielestään mitään vikaa, vaan koska Wiltstokeniin paluun ajatteleminen sai hänet tuntemaan itsensä huonosti-kohdelluksi eikä hän voinut olla kostamatta harmiaan ensimmäiselle henkilölle, joka tarjosi hänelle tekosyyn ärtymyksensä purkamiseen. Oltuaan tähän saakka haalea, muuttui Lucian nyt kiihkeäksi; ja tallattuaan häntä jalkojensa alle oikein sydämen halusta muutamia kuukausia, ajautui Alice lopulta kihlaukseen ja pian sen jälkeen naimisiin Lucianin kanssa, Lydian hoputtamana, joka tarttui ohjiin tavallisella päättäväisyydellään. Hän hoiti Lucianin taloutta, piti seuraa hänen vierailleen ja hallitsi hänen valikoitua seurapiiriään täydellisellä menestyksellä. Hän oli kotioloissaan jonkun verran kiivaileva tavoiltaan, mutta hänen herruutensa puolison ja kodin yli ei koskaan horjunut. Lucian löysi hänen luonteestaan odottamatonta syvyyttä ja voimaa; ja hänen ihastustaan vaimoonsa piti kohtuuden rajoissa vain se kiivas kärsimättömyys, jolla Alice toisinaan antoi hänen tuntea, että hänen tyytyväisyytensä ylenpalttisuus oli suoraan verrannollinen vaimon tyytymättömyyden määrään. Alice kutsui lankonsa ja tämän puolison päivälliselle joka jouluna ja kerran vuodessa seurustelukauden aikana; mutta hän ei koskaan tunnustanut Wallace Parkeria ja Cashel Byronia herrasmiehiksi, vaikka hän kutsuikin viimeksimainittua auliisti vieraakseen, huolimatta siitä suoruudesta, jolla Cashel puhui entisistä urotöistään vieraille päivällisen jälkeen, katsomatta heidän toimialaansa tai ennakkoluuloihinsa. Alicen kunnioitus Lydiaa kohtaan säilyi niin suurena, ettei hän koskaan valittanut Cashelin käytöksestä, paitsi erään kerran, jolloin Cashel erittäin arvokkailla päivällisillä hänen luonaan näytti piispalle, jonka taloon oli hiljakkoin murtauduttu ja ryöstetty sieltä tavaraa, miten murtovarkaan selkä on katkaistava oteltaessa tämän kanssa. Skenet palasivat Austraaliaan ja jatkoivat siellä, kuten rouva Byron jatkoi Englannissa, entistä vuosien vakiinnuttamaa uraansa. Cashel puhui aina rouva Skenestä "äitinä" ja rouva Byronista "mammana".
William Paradise, vaikka nauttikin kauniimman sukupuolen ihailua, voimansa, urhoollisuutensa ja maineensa vuoksi, ei ollut Cashelin ja Skenen lailla kyllin viisas tai hyväonninen joutuakseen naimisiin kelpo vaimon kanssa. Hän joi niin tavattomasti, ettei hänellä ollut kuin muutamia raittiita välipäiviä lain kynsistä vapautumisen jälkeen. Hän vaati itselleen Englannin mestarin arvonimeä sittenkuin Cashel oli luopunut nyrkkeilystä, ja haastoi otteluun koko maailman. Maailma vastasi erinäisten nuorten työläismiesten muodossa, joilla oli maineenhimoa ja tappelutaipumusta. Paradise otteli ja piti puolensa kahdesti. Sitten hän joi treenausaikana ja hävisi. Tällöin oli jo nyrkkeilypiirikin vaipunut takaisin huonomaineisuuteen, josta Cashelin harvinainen nyrkkeilyneron ja rehellisyyden yhdistelmä oli sen tilapäisesti kohottanut; ja laki, siepaten Paradisen taas haltuunsa, kun hänet kannettiin voitettuna kentältä, sovitti aikaisemman lempeytensä sulkemalla hänet telkien taakse kuudeksi kuukaudeksi. Tämä pakollinen raittius palautti ennalleen hänen terveytensä ja tarmonsa, ja hän sai uuden voiton, ennenkuin onnistui juomaan itsensä entiseen tilaansa. Tämä olikin hänen viimeinen voittonsa. Luontaisen raakuutensa ja juoppouden yhteisvaikutuksesta hän luisui nopeaan alasmäkeä Nöyryytyksen laaksoon. Tullen tunnetuksi auliudestaan myymään voittoja, joita ei enää voinut saavuttaa, hän ilmestyi piiriin vain koettelemaan nuorten nousukkaitten kykyjä, jotka rökittivät häntä kaikella nuoruutensa innolla. Hän rupesi viinuriksi ja sai kohta eron juopottelijana. Hän oli luisunut jo keppikerjäläiseksi, kun hän, kuultuaan kurjuuteensa, että hänen entinen vastustajansa kilpaili parlamenttivaaleissa, tuli pyytämään häneltä almua. Cashel oli silloin Dorsetshiressä; mutta Lydia avusti tuota kurjaa tappelupukaria, jonka tila nyt oli paljon viheliäisempi kuin heidän viimeksi tavatessaan. Seuraavalla käynnillään, mikä tapahtui pian, hän kohtasi Cashelin, joka läksytti häntä tuimasti, uhkasi katkaista joka luun hänen nahoissaan, jos hän vielä uskaltaisi astua Lydian näkyviin, viskasi hänelle viisi shillinkiä ja käski hänen suoria tiehensä. Cashel tunsi nimittäin yhä Paradisea kohtaan sitä halveksivaa ja säälimätöntä vihaa, jolla laillisesti oikeutettu professori suhtautuu puoskariin. Mies-kurja, tottuneena saamaan herjauksia ja pahoinpitelyä miehiltä, jotka kerran olivat pelänneet hänen voimaansa enemmän kuin hän, antaaksemme hänelle sellaisen tunnustuksen, josta hän välitti, oli koskaan pelännyt Cashelin voimaa, katsoi haukkumisen luonnolliseksi ja annin runsaaksi. Hän poimi rahan taskuunsa ja laahusti ostamaan jonkun lantin edestä ruokaa, jota hän tuskin voi syödä, ja kuluttamaan loput viinaan, jonka hän joi niin nopeaan kuin hänen sisuksensa sietivät. Vähän aikaa jälkeenpäin jotkut sanomalehdet mainitsivat hänen tapahtuneesta kuolemastaan, ilmoittaen sen johtuneen "hivuttavasta taudista, joka oli aiheutunut niistä kauheista vammoista, joita hän sai kuuluisassa ottelussaan Cashel Byronin kanssa".