Alicella oli tapana ajatella mielihyvällä, että hänellä oli naisellista aistia ja taitoa huoneen somistamisessa. Hän oli tottunut silmäilemään ylpeänä äitinsä salia, jonka hän oli koristanut halvalla kretongilla, japanilaisilla paperiviuhkoilla ja pienillä posliinisilla koruesineillä. Nyt hän tunsi, että jos hän nukkuisi yhden yön edessään olevassa vuoteessa, ei hän enää koskaan voisi viihtyä äitinsä huoneissa. Kaikki, mitä hän oli lukenut ja uskonut halpojen ja yksinkertaisten koristeiden kauneudesta ja kallishintaisten tavarain alhaisomaisuudesta, johtui hänen mieleensä toisintona sadun ketun "happamista pihlajanmarjoista". Häntä puistatti, kun hän kuvitteli, miltä kuuden pennyn hintainen kiinalainen päivänvarjo näyttäisi tuon lieden kamanalla, kretonkiteltta tuossa vuoteessa tai sitsiuutimet noissa ikkunoissa. Huoneessa oli sarja peilejä, joista yksi oli niin iso, että hän saattoi nähdä siitä itsensä koko pituudessaan, toinen oli sovitettu koruveistoskehyksissä tammisen pukeutumispöydän yhteyteen, ja pienempiä eri muotoisia kiinnitetty nivelikkäisiin varsiin, joita saattoi kääntää joka suuntaan. Ensi kertaa niitä käyttäessä tuntui kuin olisi ollut silmät pään takanakin. Alice ei ollut koskaan ennen nähnyt itseään joka puolelta. Tähystellessään kuvaansa koetti hän olla häpeämättä pukuaan; mutta myöskin hänen kasvonsa ja vartalonsa, jotka tavallisesti aiheuttivat hänelle sekoittamatonta mielihyvää, näyttivät rotevilta ja porvarillisilta neiti Carew'n peileistä katsottuina.
"Joka tapauksessa", sanoi hän, istuutuen tuoliin, jossa oli vielä suloisempi levätä kuin se oli upea nähdä, "ottamatta lukuun pitsiä — ja minun vanha pitsini, joka en mamman, on ihan yhtä arvokas — ei hänen koko pukunsa ole voinut maksaa paljon enemmän kuin minunkaan. Ainakaan se ei ole paljon enemmän arvoinen, mitä hän lieneekin nähnyt hyväksi siitä maksaa."
Mutta Alice oli kyllin älykäs kadehtiakseen neiti Carew'n käytöstä enemmän kuin hänen pukuaan. Hän ei tahtonut myöntää itselleen, ettei hän ollut läpeensä sivistynyt nainen itsekin; mutta hän tunsi, että Lydia vieraan silmissä vastaisi hienon naisen määritelmää paremmin kuin hän. Kuitenkin, mikäli hän oli huomannut, oli neiti Carew erittäin viileä esiintymisessään eikä nähnyt vaivaa miellyttääkseen niitä, joiden kanssa puheli. Alice oli usein tehnyt ystävyysliittoja nuorten naisten kanssa ja kehoittanut heitä kutsumaan häntä ristimänimeltä; mutta sellaisissa tilaisuuksissa hän oli aina kutsunut heitä "rakkaakseen" tai "kultasekseen" eikä, niinkauankuin ystävyyttä kesti, ja sitä kesti usein yli kuukaudenkin, ollut koskaan tavannut heitä ilman syleilyä ja sydämellistä suudelmaa.
"Eikä mikään", sanoi hän, ponnahtaen ylös tuolilta tätä ajatellessaan ja puhuen hyvin päättävästi, "voi houkutella minua uskomaan, että vilpittömässä hellyydessä on mitään alhaisomaista. Tahdon olla varuillani tuota naista vastaan."
Ratkaistuaan sen asian täksi kertaa, jatkoi hän huoneen tarkastelua, kiintyen siihen yhä enemmän mitä pitemmälle ehti. Sillä, kiitos korkean asemansa paikkakunnan kaunottarena, hän ei tuntenut sitä pelkoa kauniita ja kalliita esineitä kohtaan, mikä saa köyhät ihmiset kykenemättömiksi ajattelemaan kalleutta ja mukavuutta yhtyneinä. Jos vuoteen irtopeite olisi ollut hänen omansa, olisi hän empimättä muuttanut sen tanssiaispuvuksi. Huoneessa oli pukeutumistarpeita, joita hän ei ollut koskaan tiennyt tarvitsevansa ja joiden käyttöä hän kykeni vain arvailemaan. Hän katseli epätoivoisena kahteen suureen vaatekomeroon, ajatellen kuinka vaivaisilta hänen kolme pukuaan, ulsterikappansa ja pari vanhaa shakettia niissä näyttäisivät. Huoneeseen liittyi myös pukuhuone marmorisine kylpyaltaineen, mikä teki puhtauden nautinnoksi sen sijaan, että se kotona oli tuntunut hyveistä ankarimmalta. Kaikkityyni oli ominaisen hienoa, mutta ei mitään ollut asetettu huoneisiin vain pelkästään koristukseksi. Neiti Carew oli, huoneiden sisustuksesta päättäen, hyödyn harrastaja ennenkaikkea. Huoneessa oli hyvin kaunis uuni; mutta kun sen kamanalla ei ollut mitään, teki Alice heikon yrityksen uskoakseen, että se oli aistikkuuteen nähden alapuolella hänen oman makuuhuoneensa uuninkamanaa, joka oli verhottu sinisellä vaatteella, reunustettu ripsuilla ja messinkikantaisella naularivillä ja lastattu plyyshikehyksisillä valokuvilla.
Kellon lyönti muistutti hänelle, että hän oli unohtanut valmistautua päivälliselle. Hän riisui kiireesti hattunsa, pesi kätensä, kulutti vielä minuutin peilien keskellä ja oli kokoamassa rohkeutta soittaakseen kelloa, kun eräs epäilys johtui hänen mieleensä. Oliko hänen pantava hansikkaat käteensä ennen alasmenoaan vai ei? Tämä piti häntä neuvottomana monta sekuntia. Vihdoin hän päätti panna hansikkaat taskuunsa ja ottaa emännästään esimerkkiä niiden vastaiseen käyttöön nähden. Uskaltamatta epäröidä kauempaa hän soitti kelloa, ja hetken perästä saapui hänen luokseen hienokäytöksinen ranskatar — neiti Carew'n kamarineito — joka johti hänet budoaariin, kuusikulmaiseen huoneeseen, jota, Alicen mielestä, sulttaanitarkin olisi voinut kadehtia. Lydia istui siellä lukien. Alice huomasi helpotuksekseen, ettei hän ollut muuttanut pukua ja että hän oli ilman hansikkaita.
Neiti Goff ei nauttinut päivällisestä. Huoneessa oli kellarimestari, jolla ei näyttänyt olevan mitään muuta tehtävää kuin seisoa tarjoilupöydän vieressä ja vahtia häntä. Lisäksi oli siellä nopsajalkainen, äänettömästi liikkuva lakeija, joka tuon tuostakin ilmestyi hänen kyynärpäänsä ääreen pakottaen hänet silmänräpäyksessä valitsemaan oudoista syötävistä ja juotavista. Alice kadehti noiden miesten seuraelämän-tuntemusta ja pelkäsi heidän arvosteluaan. Kerran, otettuaan parsaa käteensä, hän tunsi syvää nöyryytystä nähdessään emäntänsä syövän samaa kasvista veitsen ja kahvelin avulla. Mutta lakeija oli juuri sillä hetkellä selin häneen, ja kellarimestari oli kuuman ilman painostamana hajamielisyyden tilassa, joka lähenteli torkkumista. Kaiken kaikkiaan, jäljittelemällä neiti Carew'ta, joka ei vaivannut itseään millään emäntämäisellä valppaudella, selviytyi Alice tuottamatta häpeää kasvatukselleen.
Lydia puolestaan ei ottanut velvollisuudekseen pitää vieraalleen seuraa juttelulla, vaan nautti omista ajatuksistaan ja päivällisestään äänettömänä. Alice alkoi tuntea lumousta hänen läsnäolostaan ja ihmetteli, mitä hän mahtoi ajatella. Hänestä näytti kuin ei lakeija olisi ollut ihan vapaa samasta vaikutuksesta. Vieläpä kellarimestarikin olisi voinut torkahtaa mietiskellessään samaa asiaa. Alicen teki mieli kysyä mitä hän ajatteli, mutta hän ei rohjennut vielä olla niin tuttavallinen. Jos hän olisi kysynyt ja saanut siihen vastauksen, niin olisivat sekä kellarimestari ja lakeija että hän itse ällistyneet yhtä paljon selityksestä, joka olisi ollut näin kuuluva:
"Näin Praksiteleen Hermeksen metsikössä tänään, ja ajattelen sitä."