"Tahtoisitteko tietää?" sanoi Lydia rauhallisesti, hetken hämmästyneen vaitiolon jälkeen.
"Tarkoitatteko, että sanoisitte sen minulle?" huudahti Cashel. "Jos teette sen, niin kiitän teitä maasta taivaaseen."
"Varmasti sanon sen teille. Meidän välillämme on vanha ystävyys ja serkkuus; mutta me emme ole kihloissa, eikä ole yhtään todennäköistä, että koskaan tulemme olemaankaan. Sanon sen teille, koska tekisitte vastakkaisen ja väärän johtopäätöksen, jos karttaisin kysymystä."
"Olen iloinen siitä", sanoi Cashel, käyden odottamatta hyvin synkäksi. "Hän ei ole teille tarpeeksi miehekäs. Mutta hän on vertaisenne, hitto hänet vieköön!"
"Hän on serkkuni ja, kuten uskon, vilpitön ystäväni. Sentähden pyydän, ettette kiroilisi häntä."
"Tiedän, ettei minun olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta minä kiroan vain omaa huonoa onneani."
"Joka ei parane siitä vähintäkään."
"Tiedän sen. Teidän ei olisi tarvinnut sanoa sitä minulle. Minä en olisi sanonut sellaista teille, niin tyhmä kuin olenkin."
"Oh, te olette mahdoton; enhän tarkoittanut mitään. Oli miten oli, samantekevä. Te olette yhäkin arvoitus minulle. Eiköhän meidän olisi parempi kuunnella vähän madame Szczympligan soittoa?"
"Olen varsin selvä arvoitus, luulen ma", sanoi Cashel surullisena. "Tahtoisin mieluummin teidät kuin kenenkään muun naisen maailmassa; mutta te olette liian rikas ja mahtava minulle. Jos en voikaan tyydyttää itseäni menemällä kanssanne naimisiin, niin voinhan edes tyydyttää itseäni sanomalla, että haluaisin sen tehdä."