"Sanoinhan teille, etten kunnioita salaisuuksia. Tällä kertaa en sitä kysy; mutta voin ehkä muuttaa mieleni. Sillävälin meidän ei ole pidettävä pitkiä keskusteluja. Vieläpä toivon, ettemme tapaisikaan. On vain yksi asia, johon olen liian rikas ja mahtava — salamyhkäisyys. Hyvästi."

Ennenkuin Cashel ennätti vastata, oli Lydia poissa hänen luotaan useiden herrojen keskellä ja puhellen eräälle heistä. Cashel näytti tyrmistyneeltä. Mutta seuraavassa tuokiossa hän toipui ja astui keikarimaisesti rouva Hoskynin eteen, joka oli juuri tullut hänen läheisyyteensä.

"Minä lähden nyt, rouva", sanoi hän. "Kiitos hauskasta illasta. Olen hyvin pahoillani, että unohdin itseni. Hyvää yötä."

Luonnostaan suoramielinen rouva Hoskyn tunsi sisässään jotakin epämääräistä vastakaikua tälle puheelle. Mutta vaikka häneltä ei tavallisesti puuttunut sanoja seuraelämän äkkitilanteissa, katsoi hän vain Casheliin lievästi punehtuen ja ojensi kätensä. Cashel tarttui siihen ikäänkuin pienen lapsen käteen, puristi sitä hiukan ja kääntyi poistuakseen. Hra Adrian Herbert, taidemaalari, oli juuri hänen tiellään, selin häneen.

"Jos sallitte, sir", sanoi Cashel, tarttuen häntä sievästi kylkiluista ja nostaen hänet sivulle kuin räätälin nuken. Taiteilija kääntyi ympäri suuttuneena, mutta Cashel meni jo ovella. Portailla hän tapasi Lucianin ja Alicen.

"Hyvää yötä, neiti Goff", sanoi hän. "On ilo nähdä maaseudun ruusuja poskillanne." Hän alensi äänensä lisätessään Lucianille: "Älkää olko millännekään siitä pikku tempusta, jonka näytin teille. Jos joku tuttavistanne kiusoittelee teitä sillä, niin sanokaa heille, että Cashel Byron teki sen, ja kysykää heiltä, luulevatko he, että he olisivat voineet pitää puolensa paremmin kuin te. Älkää koskaan päästäkö ketään lähellenne seisoessanne niin typerästi molemmilla kantapäillänne. Kas, jollei mies seiso kunnollisesti jaloillaan, niin hän menee kumoon, jos luudanvarsikaan kaatuu hänen päälleen. Niin on asia. Hyvää yötä."

Lucian vastasi tervehdykseen, säilyttäen malttinsa jonkinlaisen Cashelista uhovan uinuvan vaarallisuuden vaikutuksesta, joka johti ajattelemaan, että hän voisi kostaa nolauksen heittämällä nolaajan porraskaiteen yli. Alice puolestaan oli tuntenut taikauskoista kammoa Cashelia kohtaan siitä saakka kuin Lydia oli sanonut häntä raakalaiseksi. Molemmat tunsivat huojennusta, kun ulko-ovi läimähti kiinni sulkien hänet pois heidän luotaan.

VII LUKU.

Alicen ensimmäisellä Lontoossa-olokaudella askarrutti seurapiirejä suuresti eräs niitä tapahtumia, joilla Englannin kohtalo Etelä-Afrikassa alkoi. Kun kohtalo vie kansakuntia uusiin paikkoihin, jättää se niiden itsensä valittavaksi, astellako uljaasti sen mukana ymmärtäen sen tarkoitukset, vai kulkeako talutettuna kuin porsaat torille, haraten pontevasti vastaan, kimpoillen syrjään äkillisissä kauhunpuuskissa tai syöksyen eteenpäin äkillisissä vimmanpuuskissa ja käyttäen taluttajansa suomat levähdyshetket syödäkseen eikä kyselläkseen: Mihin? Miten? tai Mitä sitten? Ainoastaan silloin kuin kohtalo komentaa lopettamaan syönnin ja lähtemään liikkeelle, puhkeaa hyödytön valitus: Miksi? jolloin kohtalo kärsimättömänä nykäisee nuorasta niin että porsasparka keikahtaa tallukoiltaan. Englanti, joka oli huomannut sen tosiasian, että porsaan menettelytapa siirsi kaiken siveellisen vastuun sen taluttajalle ja johti porsaan lopulta määränpäähän ilman päänvaivaa, omaksui sen epäröimättä Etelä-Afrikassa, sillä tuloksella, että kun eräs melkoisen kansan kuningas siellä kukistui, langeten maa-alueineen englantilaisten käsiin, tuntui valloitus hyödyttömältä, vastukselliselta ja kalliilta; ja kun oli tehty useita yrityksiä maan asioiden järjestämiseksi epäkäytännöllisten suunnitelmien mukaan, joita Siirtomaahallitukselle olivat esittäneet eräs Afrikassa pistäytynyt suosittu historioitsija ja jotkut alkuasukasten tappamiseen kyllästyneet kenraalit, kävikin selville, että paras menettelytapa oli vapauttaa kuningas ja päästä eroon hyödyttömästä saaliista palauttamalla se hänelle. Kuitenkin, koska porsaspolitiikka oli suonut kuninkaalle mahdollisuuden saada yhdessä taistelussa voiton englantilaisesta sotajoukosta, katsottiin sopivaksi viedä hänet ensin Lontooseen ja näyttää hänelle englantilaisen sivistyksen ihmeet, erittäinkin tykkien ja räjähdysaineiden alalla.

Mutta kun neekerikuningas saapui, teki hänen vapautensa englantilaisista ennakkokäsityksistä vaikeaksi huvittaa häntä, tai edes herättää hänessä toivottua mahtavuuden vaikutelmaa. Ollen vieras ajatukselle, että kourallinen yksityisiä henkilöitä saattoi omistaa maan ja ottaa toisilta maksun siitä, että salli heidän elää ja tehdä työtä siinä, ei hän kyennyt ymmärtämään, miksi niin suunnattoman rikas kansa saattoi olla kokoonpantu pääasiassa köyhistä ja epämukavuudessa elävistä henkilöistä, jotka raatoivat lakkaamatta luoden rikkauksia, ja osaksi ihmisluokasta, joka otti haltuunsa ja tuhlasi siten luodut rikkaudet, näyttämättä vähääkään onnellisemmalta kuin ne kovaosaiset työn orjat, joiden kustannuksella he elivät. Hän alkoi tuntea omituista pelkoa: ensin terveytensä puolesta, koska hänestä tuntui, että savun likaama Lontoon ilma synnytti heiveröisyyttä ja epärehellisyyttä sen hengittäjissä; sitten henkensäkin puolesta, kun hän sai kuulla, että Euroopassa toisinaan ammuttiin kuninkaita kaduilla. Englannin kuningatarkin, vaikka hänen katsottiin olevan kaikkein parhaiten turvattu, oli ollut vaarassa useita kertoja; ja kaikkia muita Euroopan maita suuremman valtakunnan yksinvaltias, jonka isä oli revitty kappaleiksi pääkaupunkinsa kadulla, eli sotamiesten ympäröimänä, jotka ampuivat jokaisen tuntemattoman, joka lähestyi häntä, vaikkapa hänen omasta kutsustaankin, niin että hän oli halvimpain palvelijainsakin säälin esineenä. Tällaisten olosuhteiden vallitessa oli neekerikuningasta vaikea saada houkutelluksi liikkumaan ulkosalla; ja Woolwichin asepajaa katsomaan — jonka tuhoase-varastojen toivottiin hiljaisesti varoittavan häntä käsittämästä kristinuskoa liian kirjaimellisesti — hänet saatiin ainoastaan pakolla. Lopulta Siirtomaahallitus, jonka huolehdittavana hän oli, joutui aivan ymmälle, miten huvittaa häntä ja pitää häntä hyvällä tuulella hänen määrättyyn lähtöpäiväänsä saakka.