"Enhän ole sanonut mitään tuollaista."
"No, en ymmärrä mitä muutakaan tarkoitatte. Ei minulle ole mikään nautinto tapella satunnaisten miesten kanssa kaduilla tyhjän vuoksi: enhän minä sillä tavalla leipääni ansaitse. Ja nyt kun olen sen tehnyt teidän tähtenne, niin te annatte minun ymmärtää, että minun olisi tullut pysyä rauhassa."
"Ehkä olen väärässä. Minä tuskin ymmärrän, mitä siinä tapahtui. Te näytitte putoavan kuin pilvistä."
"Ahaa! Te olitte siis iloinen nähdessänne minut rinnallanne, huolimatta puheestanne. Sanokaahan: ettekö ollut iloinen nähdessänne minut?"
"Tunnustan sen: olin tosiaan hyvin iloinen. Mutta millä taikakeinolla te niin äkkiä lannistitte tuon miehen? Ja oliko tarpeellista tahrata käsiänne kuristamalla häntä?"
"Se tuotti minulle tyydytyksen; ja se oli hänelle parahiksi."
"Perin vaivainen tyydytys! Panitteko merkille, että joku joukosta huusi nimenne, ja että se näytti pelästyttävän miestä kauheasti?"
"Todellakin. Omituista, vai mitä? Mutta te sanoitte näyttäneen siltä kuin olisin pudonnut taivaasta. Minähän olin seurannut teitä jo viisi minuuttia! Mitäs siitä arvelette? Jos sain ottaa vapauden kysyä, niin kuinka jouduitte kävelemään ympäri Soho'ta sellaiseen aikaan päivästä pienen pojan kanssa?"
Lydia selitti. Kun hän oli lopettanut, oli melkein pimeä. He olivat saapuneet Oxford-kadulle, missä Lydia, kuten Lucian Regent's Parkissa samana iltapäivänä, huomasi seuralaisensa olevan monien kulkijain uteliaisuuden esineenä, erittäinkin ajurien ja omnibusin kuljettajien.
"Alice luulee varmaan minun eksyneen", sanoi Lydia antaen merkin ajurille, joka pani hevosensa äkkisyöksyllä tottelemaan sitä. "Hyvästi; ja paljon kiitoksia. Olen aina kotona perjantaisin, ja minulle on oleva suuri ilo nähdä teitä."