Kuvapatsas. Se on totta. Pysykää paatuneena, poikaseni. Toivon että olisin surmannut teidät, niinkuin varmaan olisinkin, ilman sitä tapaturmaa. Silloin minä olisin tullut tänne ja teillä olisi kuvapatsas ja hurskauden maine ylläpidettävänä. Kuuluuko mitään uutta.
Don Juan. Kuuluu. Tyttärenne on kuollut.
Kuvapatsas (ymmällään). Tyttäreni? (Muistaen). Niin, niin! Sekö johon te olitte rakastunut? Mikä hänen nimensä olikaan?
Don Juan. Ana.
Kuvapatsas. Niin, niin tottakin. Anahan se oli. Sievännäköinen tyttö, ellen muista väärin. Oletteko varoittaneet — mikä hänen nimensä nyt onkaan? — hänen miestään?
Don Juan. Ystävääni Ottaviota? En. En ole tavannut häntä Anan tulon jälkeen. Ana tulee suuttuneena näkyviin.
Ana. Mitä tämä merkitsee? Ottavio täällä ja teidän ystävänne! Ja sinä isä, unohtanut nimenikin! Olet todellakin muuttunut kivipatsaaksi!
Kuvapatsas. Rakkaani, minua ihaillaan niin paljon enemmän marmorissa kuin koskaan ollessani oma itseni, että olen päättänyt esiintyä siinä muodossa minkä kuvanveistäjä minulle antoi. Hän oli aikakautensa ensimäisiä miehiä, muistappas se.
Ana. Isä! Turhamielisyyttä! Personallista turhamielisyyttä! Sinussa!
Kuvapatsas. Sinä olet elänyt sen heikkouden yli tyttäreni. Sinun kai pitäisi olla lähes 80 tähän aikaan. Minut temmattiin pois (tapaturmaisesti) 64:llä ikävuodellani. Olen siis sinua koko joukon nuorempi. Paitsi sitä lapseni, tässä paikassa ei välitetä ollenkaan siitä, mitä tämä kevytmielinen ystävämme varmaan nimittäisi vanhempain viisauden ilvenäytelmäksi. Pidä minua toveri-olentona, tyttöni, eikä isänä.