Don Juan. Niinpä kyllä. Mutta narrimaisuutenikin herätti mieltymystä. Kun huomasin että olin koskettanut naisen mielikuvitusta, antoi hän minun luulotella itseäni että hän rakasti minua. Mutta kun tahtoni oli täytetty, hän ei koskaan sanonut: "olen onnellinen, lempeni on tyydytetty", vaan hän sanoi ensin: "vihdoinkin aidat ovat murretut", ja sitten: "milloin tulet takaisin?"
Ana. Sillä lailla juuri miehet sanovat.
Don Juan. Väitän etten ikinä sanonut niin. Mutta kaikki naiset sanovat niin. Nuo kaksi lausetta aina peloittivat minua, sillä ensimäinen merkitsi sitä, että naisen tarkoitus oli ollut kokonaan murtaa varustukseni ja valloittaa linnoitukseni, ja toinen ilmoitti suoraan että hän tästälähtien piti minua omaisuutenaan ja laski että aikani oli kokonaan hänen käytettävänään.
Paholainen. Siinä juuri näkyy että teillä ei ole sydäntä.
Kuvapatsas (pudistaen päätään). Teidän ei pitäisi kertoa mitä naiset ovat sanoneet teille, Juan.
Ana (vakavasti). Se olisi pidettävä pyhänä.
Kuvapatsas. Muutoin he kyllä aina sanovat niin. Minä en koskaan välittänyt aidoista, mutta se toinen lause aina hiukan säikähdytti minua, ellen ollut varsin pahasti rakastunut.
Don Juan. Sitten nainen, joka oli ollut vallan onnellinen ja huoleton ennen, muuttui levottomaksi, ajatteli alituiseen minua, sommitteli juonia, vehkeili, vainosi, vartioitsi, suunnaten kaikki ponnistuksensa saaliinsa kiinnipitämiseen — minä tietysti olin saalis. Tuollaista minä en ollut tahtonut. Se oli ehkä hyvin oikeata ja hyvin luonnollista, mutta se ei ollut musiikkia, maalaustaidetta, runoutta eikä iloa ihanan naisen haahmossa. Minä pakenin pois. Pakenin pois hyvin usein. Totta puhuen tulin kuuluisaksi lukuisista pakenemisistani.
Ana. Surkean kuuluisaksi, tarkoitatte.
Don Juan. Minä en paennut teidän luotanne. Moititteko minua siitä että pakenin toisten luota?