Don Juan. Ilman aivoja, herra komendantti, te nauttisitte tietämättä että nautitte, ja siten menettäisitte koko lystin.
Kuvapatsas. Se on totta, hyvin totta. Mutta minä olen täysin tyytyväinen, jos minulla on kylliksi aivoja tietääkseni että nautin. En pyrikkään ymmärtämään miksi. Suoraan sanoen olen mieluummin ymmärtämättä. Kokemukseni on opettanut että meidän huvituksemme eivät kestä miettimistä.
Don Juan. Siitä syystä järki onkin niin vähän suosiossa. Mutta elämälle, tuolle ihmistä pönkittävälle voimalle, järki on välttämätöntä, sillä ilman sitä elämä erehtyisi kuolemaan. Aivan niinkuin elämä aikakausia ponnisteltuaan kehitti silmän, tuon merkillisen ruumiin elimen, jolla elävä elimistö näkee minne se kulkee ja mikä sitä auttaa tai uhkaa, voiden siten välttää tuhansia vaaroja, jotka ennen sitä kohtasivat, samalla lailla se tänä päivänä kehittää hengen silmää, joka on näkevä, ei aineellista maailmaa, vaan elämän tarkoitusta, auttaakseen siten yksilöä työskentelemään tuon tarkoituksen hyväksi, estämättä sitä ja pettämättä sitä, kuten tätä nykyä, kun yksilö asettaa etualaan lyhytnäköiset personalliset päämääränsä. Nykyisissäkin oloissa ainoastaan yhden laatuinen mies on koskaan ollut onnellinen, on koskaan saanut osakseen yleistä kunnioitusta kaikissa etujen ja mielikuvien ristiriidoissa.
Kuvapatsas. Tarkoitatte sotilasta.
Don Juan. Herra komendantti, minä en tarkoita sotilasta. Sotamiehen lähestyessä maailma pistää lusikkansa lukon taakse ja lähettää pois naisväkensä. Ei, minä en ylistä aseita ja sankaria, vaan filosofia, häntä, joka koettaa tutkistelemalla saada selville maailman sisäisen tahdon, keksiä keinoja tuon tahdon täyttämiseksi ja sitten täyttää tuota tahtoa siten keksimillään keinoilla. Kaikenlaisiin muihin miehiin olen väsynyt. He ovat kaikki ikäviä ja epäonnistuneita. Ollessani maan päällä, kaikenlaisia professoreita tunkeili ympärilläni hakien sairasta paikkaa minussa, johon he voisivat tarttua kiinni. Lääkärit käskivät minua miettimään mitä minun tuli tehdä, jotta pelastaisin ruumiini turmiosta, ja ehdottivat kaikenlaisia puoskarikeinoja kuviteltujen tautien parantamiseksi. Vastasin etten ole luulosairas. Silloin he sanoivat minua typeräksi ja menivät matkoihinsa. Jumaluusopin tohtorit käskivät minua miettimään mitä minun tuli tehdä pelastaakseni sieluni. Mutta minä en ollut henkinen luulosairas enemmän kuin ruumiillinenkaan. Siksi he sanoivat minua ateistiksi ja menivät matkoihinsa. Heidän jälkeensä tuli politikoitsija, joka sanoi että luonnolla oli ainoastaan yksi tarkoitus: hänen saattamisensa parlamenttiin. Sanoin hänelle etten välittänyt tuliko hän parlamenttiin vai ei. Silloin hän nimitti minua puolueluopioksi ja meni matkoihinsa. Sitten tuli romantillinen mies, taiteilija, ja hänen kanssaan lempilaulut, taulut ja runoelmat. Hänen kanssaan nautin suurta iloa monta vuotta, ja hiukan hyötyäkin, sillä minä viljelin aistimiani hänen tähtensä. Hänen laulunsa opettivat minua kuulemaan tarkemmin, hänen taulunsa näkemään selvemmin ja hänen runonsa tuntemaan syvemmin. Mutta lopulta hän johti minut jumaloimaan naista.
Ana. Juan!
Don Juan. Niin, minä rupesin uskomaan että hänen äänessään oli laulun koko sointu, hänen kasvoissaan maalauksen koko kauneus ja hänen sielussaan runoelman koko tunne.
Ana. Ja petyitte tietysti. Oliko se hänen syynsä että edellytitte hänessä löytyvän kaikki nuo täydellisyydet?
Don Juan. Osittain oli. Sillä ihmettelevällä vaistomaisella viisaudella hän oli vaiti ja antoi minun ihaella itseään, antoi minun luulla omia kuvitelmiani, ajatuksiani ja tunteitani hänen henkensä omaisuudeksi. Ystäväni, romantillinen mies, oli useinkin liian köyhä tai liian kaino lähestyäkseen niitä naisia, jotka olivat kyllin kauniita tai kyllin hienoja, jotta saattoi luulla heidän vastaavan hänen ihannettaan — ja niinpä hän meni hautaan yhä uskoen unelmaansa. Mutta minua olivat luonto ja olosuhteet suosineet enemmän. Olin jalosukuinen ja rikas, ja silloinkin kun olentoni ei miellyttänyt, hiveli puheeni sydäntä, vaikka useimmiten kyllä onnistuin kummassakin suhteessa.
Kuvapatsas. Turhamainen narri!