Don Juan (päättävästi). Sanon vielä, kaikkein irstaisin inhimillinen laitos. Siinä syy, miksi se on niin suuressa suosiossa. Ja miestä etsivä nainen on kaikkein tunnottomin kaikista petoeläimistä. Avioliitto- ja siveellisyyskäsitteiden sekoittaminen toisiinsa on turmellut ihmissuvun omaatuntoa enemmän kuin mikään muu yksityinen erehdys. Kas niin Ana! Elkää näyttäkö noin kauhistuneelta. Tiedättehän paremmin kuin kukaan meistä että avioliitto on miehenloukku, johon on syöteiksi pantu luuloteltuja taitoja ja pettäviä ihanteluja. Kun nykyjään autuas äitinne toralla ja rangaistuksilla pakoitti teidät oppimaan kuinka kymmenkunta kappaletta oli soitettava spinetillä — jota hän vihasi yhtä paljon kuin tekin — oliko hänellä silloin mitään muuta tarkoitusta kuin uskotella kosijoillenne että tuleva miehenne saisi kotiinsa enkelin, joka täyttäisi sen sävelillä, tai joka ainakin soitolla tuudittaisi hänet uneen päivällisen jälkeen? Te valitsitte ystäväni Ottavion. Avasitteko spinetin sen tunnin jälkeen kun teidät oli kirkossa yhdistetty?
Ana. Te olette typerä Juan. Nuorella aviovaimolla on muutakin tekemistä kuin istua spinetin ääressä selkämyksettömällä tuolilla. Sitten häneltä unohtuu koko tapa.
Don Juan. Ei unohdu, jos hän rakastaa musiikkia. Uskokaa minua, hän heittää vain pois syötiin, kun lintu on häkissä.
Ana (katkerasti). Mutta miehet eivät tietenkään koskaan heitä pois naamaria, kun heidän lintunsa on häkissä. Ei kai aviomies koskaan muutu välinpitämättömäksi, itsekkääksi, raa'aksi — ei tietysti!
Don Juan. Mitä nuo syytökset todistavat, Ana? Ainoastaan sitä, että sankari on yhtä karkea petos kuin sankaritar.
Ana. Tuo on turhaa puhetta kaikki. Useimmat avioliitot ovat täydellisesti onnellisia.
Don Juan. "Täydellisesti" on voimakas sana Ana. Tarkoitatte kaiketi, että järkevät ihmiset koettavat saada yhdessäolonsa niin siedettäväksi kuin suinkin. Jos minut lähetetään kalerivankilaan ja kahlehditaan lurjukseen, jonka numero sattuu olemaan lähinnä minun numeroani, täytyy minun tyytyä välttämättömyyteen ja kestää sitä toveriutta niin hyvin kuin voin. Olen kuullut että semmoinen toverius usein kehittyy liikuttavan helläksi, ja useimmiten se on ainakin verraten ystävällistä. Mutta se ei muuta kahleita halutuiksi koristeiksi eikä kalereja autuuden asuinsijoiksi. Juuri ne jotka enin puhuvat avioliiton siunauksesta ja sen valojen kestävyydestä, ovat ensimäisinä selittämässä että jos kahleet murrettaisi ja vangit saisivat valita vapaasti, särkyisi koko yhteiskunnallinen kudelma. Ette voi käyttää samaa todistuskeinoa kummassakin tapauksessa. Jos vanki on onnellinen, miksi hänet on lukittava koppiin? Jos hän ei ole onnellinen, miksi pitää uskotella, että hän on?
Ana. Kaikissa tapauksissa sallikaa minun taas käyttää vanhan vaimon oikeutta ja sanoa suoraan, että avioliitto kansoja lisäännyttää eikä irstaisuus.
Don Juan. Entäpä jos tulee aika, jolloin tuo ei ole enää totta. Ettekö tiedä että jos on tahtoa, on myöskin taitoa — että tahtokoonpa ihminen mitä tahansa täydellä todella, hän myöskin lopulta keksii keinon tahtonsa täyttämiseksi? Te siveät naiset olette tehneet voitavanne kääntääksenne miehen mielen kokonaan kunniallista rakkautta kohti pitäen sitä korkeimpana hyvänä, ja kunniallisella rakkaudella olette tarkoittaneet romanttisuutta, kauneutta ja onnea ihanan, hienon, hennon, hellän naisen omistamisessa. Te olette opettaneet naista panemaan arvoa omalle nuoruudelleen, terveydelleen, muodolleen ja hienontumiselleen ennen kaikkea. Mutta mitä tekemistä on kirkuvilla lapsilla ja taloushuolilla tuossa täydellisessä aistien ja tunteitten paratiisissa? Eikö tuosta kaikesta ole selvänä seurauksena, että ihmistahto tulee sanomaan ihmisjärjelle: Keksi minulle keinoja, jotta voin saada rakkautta, kauneutta, romanttisuutta, tunteita, intohimoja ilman niitten kurjia rangaistuksia, ilman kustannuksia, harmia, koettelemuksia, sairautta, tuskia ja kuoleman uhkaa, ilman palvelijajoukkoja ja lastenhoitajia ja tohtoreita ja opettajia.
Paholainen. Kaikki tuo, Señor Don Juan, on toteutettu täällä minun valtakunnassani.