Anarkisti. Nyt se tarttuu kiinni teihin.
Hurja sosialidemokraatti (kauhu ylimmillään). Ooh! Mitä me odotamme? Mistä syystä —
Mendoza (hampaittensa välissä). Jatkakaa. Puhukaa politiikkaa, hullut, ei mikään kuulu arvokkaammalta. Jatkakaa! Minä vaadin sen!
Sotamiehet miehittävät tien vartioiden amfiteaatteria kivääreillään. Rosvot, taistellen voimakasta halua vastaan, joka on pakoittaa heidät piiloutumaan toistensa taakse, koettavat näyttää niin väliäpitämättömiltä kuin suinkin. Mendoza nousee ylpeänä, pää pystyssä. Sotilaita komentava upseeri astuu esiin tieltä amfiteaatteriin. Hän katsoo tuikeasti rosvoihin ja sitten kysyvästi Tanneriin.
Upseeri. Ketä nämä miehet ovat, Señor Ingles?
Tanner. Minun suojelusväkeäni.
Mendoza, huulilla mefistomainen hymy, kumartaa syvään. Vastustamaton irvistys välähtää rosvojen kasvoilla. He koskettavat lakkiaan, paitsi anarkisti, joka osoittaa ylenkatsettaan valtiolle käsivarret ristissä.
Neljäs näytös.
Erään huvilan puutarha Granadassa. Joka tahtoo tietää minkä näköinen se on, menköön Granadaan katsomaan. Vallan proosallisesti voi kuvitella vuoriryhmän taustassa, siellä täällä huviloita, Alhambra vuoren kukkulalla ja jotenkin suuri kaupunki laaksossa, jonne tullaan tomuista, valkoista tietä pitkin, missä lapset ajatellen ja puuhaillen muita asioita, konemaisesti vinkuvat rahaa ojentaen pienet ruskeat kouransa vastaanottamaan. Tässä kuvauksessa ei ole muuta kuin Alhambra, kerjäläiset ja teiden väri, joka ei sopisi Surreyhin yhtä hyvin kuin Espanjaan. Ero on siinä että Surreyn kukkulat ovat verraten pienet ja rumat — niitä pitäisikin oikeastaan sanoa mäiksi — mutta nämä Espanjan kukkulat ovat vuoria. Miellyttävä asutus, joka peittää niiden koon, ei vaikuta niiden arvokkaisuuteen.
Tämä erityinen puutarha on kukkulalla vastapäätä Alhambraa, ja huvila on niin kallis ja komea kuin suinkin huvilan täytyy olla, jos mielii saada sen vuokratuksi kalustettuna ja viikkokaupalla rikkaille amerikkalaisille ja englantilaisille matkailijoille. Jos seisomme ruohokentällä ja katsomme ylös vuoriin päin, rajoittaa näköpiiriämme kivinen aitaus kivillä lasketun platformun ympäri kukkulan huipulla avaruuden laidassa. Meidän ja tuon platformun välillä on kukkatarha, jonka keskellä on suihkulähde ja pyöreä allas, ja sen ympärillä säännöllisiä kukkalavoja, hiekkakäytäviä ja leikattuja lehtikuusia komeassa järjestyksessä. Puutarha on korkeammalla kuin ruohokenttä, jossa seisomme, ja meidän täytyy astua sinne pieniä portaita myöden keskellä pengertä. Platformu taas on hiukan korkeammalla puutarhaa, josta jälleen lyhyet portaat johtavat sinne. Sieltä meillä on kiviaidan yli kaunis näköala kaupungin ja laakson yli kukkuloille, jotka etäällä muuttuvat vuoriksi. Vasemmalla meistä on huvila, jonne päästään portaita myöten puutarhan vasemmasta kulmasta. Jos palaamme platformulta puutarhan kautta alas ruohokentälle (jolloin huvila on meidän oikealla puolellamme) näemme että huvilan vuokraajilla on kirjallisia harrastuksia, sillä ei missään näy lawn-tennis verkkoja eikä krokettipalloja, mutta vasemmalla meistä on pienellä rautaisella puutarhapöydällä kirjoja, enimmäkseen keltakantisia, ja pöydän vieressä tuoli. Oikealla puolella on myöskin tuolilla pari avattua kirjaa. Ei mitään sanomalehtiä ole näkyvissä, joka seikka, yhdessä kaikenlaisten pelien puutteen kanssa voisi johtaa järkevän katselijan syvämielisiin johtopäätöksiin huvilan asukkaisiin nähden. Tällaiset mietelmät tulevat kumminkin keskeytetyksi tänä erinomaisen ihanana iltapäivänä, sillä pienelle portille vasemmalla meistä ilmestyy Henry Straker moottoripuvussa. Hän avaa portin vanhanpuoleiselle herrasmiehelle ja seuraa häntä ruohokentälle.