Tämä vanhanpuoleinen herrasmies taistelee Espanjan aurinkoa vastaan mustassa pitkässä takissa, housuissa, joissa tumman harmaat ja sinipunervat kapeat paidat sulautuvat yhteen erittäin kunnioitettavaksi väriyhteydeksi, korkeassa mustassa silkkihatussa ja mustassa kaulahuivissa, joka on köytetty solmuksi moitteettoman etumuksen yli. Siitä päättäen hän luultavasti on semmoinen mies, jonka yhteiskunnallinen asema vaatii alituista ja huolellista vakuuttamista riippumatta ilmanalasta. Hän pukeutuisi siten keskellä Saharaakin tai Mont Blanc'in huipulla. Ja koska hänessä ei ole sen luokan leimaa, joka on valinnut elämänsä tehtäväksi ensiluokan räätäliliikkeiden ja hattukauppojen taitavuuden toitottamisen, hän näyttää vulgääriltä komeudessaan, vaikka hän missä työpuvussa tahansa näyttäisi arvokkaalta. Hän on pulloposkinen, punakka mies, lyhyttukkainen, pikkusilmäinen, suu ankarapiirteinen ja pielistä alaspäin venyvä, leuka itsepäinen. Ajan tuottama ihon höllyys ilmaantuu hänellä kaulassa ja poskipelissä, mutta suun yläpuolella hän on vielä kova kuin omena, niin että kasvojen yläosa näyttää nuoremmalta kuin alaosa. Hänellä on luottamusta itseensä niinkuin ainakin semmoisella miehellä, joka on hankkinut paljon rahaa, mutta samalla hänessä on jotain semmoisen miehen raakalaisuutta, joka on hankkinut rahaa raaistavassa taistelussa, sillä hänen kohteliaisuutensa alla on aina selvään huomattava uhka, että kyllä hänellä on muitakin keinoja käytettävinään. Kaikesta huolimatta hän on mies, jota pitää jokseenkin sääliä, kun häntä ei tarvitse pelätä, sillä hänessä on joskus jotain tunteellista, ikäänkuin tuo ääretön kauppakone, joka on puristanut hänet pitkään takkiin ja silkkihattuun, ei olisi antanut hänen juuri ollenkaan astua omia teitään, vaan jättänyt hänen tunteensa nälkäisiksi ja masentuneiksi. Heti kun hän lausuu ensimäisen sanansa, on selvää että hän on irlantilainen, jonka syntyperäinen lausumatapa on takertunut kiinni häneen huolimatta monista paikan ja säädyn muutoksista. Voimme arvata vain että alkuperäisenä aineksena hänen kielessään on ollut nyrpeä Kerryn murre, mutta se kielen turmelus, joka esiintyy Lontoossa, Glasgowissa, Dublinissa ja yleensä suurissa kaupungeissa, on vaikuttanut häneen niin kauan, ettei kukaan muu kuin kiihkein cockney [Lontoon sivistymätöntä murretta puhuva. Suoment. muist.] enää uskaltaisi sanoa hänen kieltään murteeksi, sillä sen musikaalisuus on vallan hävinnyt, vaikka sen nyrpeys onkin vielä huomattavissa. Straker, joka on selvä cockney, herättää hänessä suurta ylenkatsetta englantilaisena, joka ei osaa puhua edes omaa kieltään. Straker taasen pitää tuon vanhan herrasmiehen lausumistapaa kompana, jonka kaikesta huolehtiva kaitselmus on erityisesti valmistanut brittiläisen rodun huvitukseksi, ja kohtelee häntä säännöllisesti sillä anteeksiantavaisuudella, joka on tuleva alemman ja onnettomamman ihmislajin osaksi, mutta joskus kumminkin harmistuen ja hämmästyen huomatessaan, että vanha herrasmies ikäänkuin vaatisi, että hänen irlantilaista loruaan pidettäisi täytenä totena.
Straker. Menen sanomaan neidille. Hän pyysi teitä odottamaan täällä (hän lähtee puutarhan läpi huvilaan).
Irlantilainen (joka on katsonut ympärilleen vilkkaalla uteliaisuudella). Neidille? Neiti Violetilleko?
Straker (seisahtuen äkkiä epäluuloisena). Te kai tiedätte sen?
Irlantilainen. Tiedänkö minä?
Straker (suuttuen). Tiedättekö vai ettekö tiedä?
Irlantilainen. Mitä se teitä liikuttaa?
Straker, hyvin suuttuneena, astuu alas portaita ja katsoo vieraaseen.
Straker. Sanon miksi se liikuttaa minua. Neiti Robinson —
Irlantilainen (keskeyttäen). Oo — hänen nimensä on siis Robinson. Kiitos.