Violet (jättäen sen aineen jokseenkin kärsimättömästi). Oh, puhukaamme järkeä, herra Malone. Myönnätte kai ettemme vielä ole sanoneet järkevää sanaakaan.
Malone. Sitä en voi myöntää. Tarkoitan mitä olen sanonut.
Violet. Sitten ette tunne Hectoria niin hyvin kuin minä. Hän on romantillinen ja pää täynnä houreita — sen hän kai on perinyt teiltä — ja hänellä täytyy olla sopiva vaimo, joka voi häntä hoitaa. Ei turhia houraileva ainakaan.
Malone. Semmoinen siis kuin te, vai mitä?
Violet (tyyneesti). Niinpä kyllä. Mutta ettehän voi pyytää että ryhdyn siihen toimeen ilman varoja, joilla voin ylläpitää hänen asemaansa.
Malone (hämmästyneenä). So, soh, hiukan hiljemmin. Minne me nyt joudummekaan. En ole tietääkseni pyytänyt teitä ryhtymään mihinkään.
Violet. Tietysti, herra Malone, voitte saattaa kaiken keskustelun mahdottomaksi, jos heti suvaitsette käsittää minut väärin.
Malone (hiukan nolona). En toki tahdo käyttää väärin valtaani, mutta minusta tuntuu kuin olisimme joutuneet pois asiasta.
Straker, sen näköisenä kuin hän olisi kiiruhtanut kovasti, avaa pienen portin ja päästää sisään Hectorin, joka kiehuen suuttumuksesta astuu ruohokentälle ja suoraan isäänsä kohti. Violet, hyvin pahoillaan, nousee ylös kiiruhtaen häntä vastaan. Straker ei odota, ainakaan hän ei ole näkyvissä korvakuulon päässä.
Violet. Kuinka onnetonta! Hector hyvä, elä virka mitään. Mene pois, kunnes olen lopettanut keskusteluni isäsi kanssa.