Anna. Mitä se hyödyttää, Tavy. Tiedäthän että äiti tahtoo naittaa minut Jackille.
Octavius (hämmästyneenä). Jackille!
Anna. Niin. Eikö se tunnu hullulta?
Octavius (kasvavalla vastenmielisyydellä). Onko siis Jack koko ajan pitänyt minua narrinaan? Siitäkö syystä hän muka on neuvonut minua välttämään sinua, että hän itse aikoo naida sinut?
Anna (säikähtäen). Ei, ei, et suinkaan saa sanoa hänelle että olen siitä sinulle kertonut. En usko hetkeäkään, että Jack tietää oman mielensä. Mutta isän testamentista näkee selvään että hän tahtoi naittaa minut Jackille. Ja äiti on sen varmasti päättänyt.
Octavius. Mutta ei suinkaan sinun aina täydy uhrautua vanhempiesi toiveille.
Anna. Isäni rakasti minua. Äitini rakastaa minua. Epäilemättä heidän toiveensa ovat minulle varmempana ohjeena kuin oma itsekkäisyyteni.
Octavius. Voi Anna, minä tiedän kuinka epäitsekäs sinä olet. Mutta usko minua — vaikka puhunkin omasta puolestani — asialla on toinenkin puoli. Onko oikein Jackia kohtaan että otat hänet ellet rakasta häntä? Ja onko oikein että säret oman onnesi ja minun, jos voisit oppia minua rakastamaan?
Anna (katsellen häntä pienellä säälillä). Tavy rakas, sinä olet herttainen olento — hyvä poika.
Octavius (nöyryytettynä). Eikö muuta?