Anna (veitikkamaisesti huolimatta säälistään). Se on aika paljon. Sen vakuutan. Sinä kai aina tulisit jumaloimaan sitä maatakin, jonka päällä astun?
Octavius. Se on totta. Se kuuluu naurettavalta, mutta se ei ole liioiteltua. Minä jumaloin sitä ja tulen aina jumaloimaan.
Anna. Aina on ankara sana, Tavy. Katsoppas minun täytyisi aina koettaa ylläpitää sinun jumaluuskäsitteitäsi minusta, enkä luule että jaksaisin, jos menisimme naimisiin. Mutta jos menen naimisiin Jackin kanssa, et koskaan tule pettymään — et ainakaan ennenkuin tulen liian vanhaksi.
Octavius. Minäkin tulen vanhaksi Anna. Kun olen 80-vuotias, niin yksi ainoa valkoinen hiuskarva lemmen naisen suortuvasta saa minut värähtämään enemmän kuin uhkein kultaletti ihanimmassa nuoressa päässä.
Anna (vallan liikutettuna). Oh, se on runoutta, Tavy, oikeata runoutta. Se kajahtaa minulle kuin kaiku entisistä olomuodoista ja saattaa minut niin omituisesti tuntemaan että meillä on kuolematon sielu.
Octavius. Uskotko että se on totta?
Anna. Tavy, jos se on oleva totta, täytyy sinun sekä kadottaa minut että rakastaa minua.
Octavius. Oh! (Hän istautuu äkkiä pienen pöydän ääreen ja peittää kasvonsa käsillään).
Anna (vakuutuksella). Tavy, en tahtoisi mistään hinnasta särkeä sinun mielikuviasi. Minä en voi ottaa sinua, enkä liion voi antaa sinun mennä. Näen selvään mikä on paras sinulle. Sinusta täytyy tulla hempeätuntoinen vanha poika minun tähteni.
Octavius (epätoivoisena). Minä surmaan itseni!