Anna (kohottaen päätään). Voi Tavy, Tavy, Ricky, Ticky, Tavy! Taivas sitä naista auttakoon joka tulee sinun vaimoksesi!
Octavius (hänen rakkautensa leimahtaen tuleen taas, kun hän kuulee tuon nimen). Voi miksi, miksi, miksi sinä puhut noin? Elä kiduta minua. En ymmärrä.
Anna. Otaksuppas että hän ei aina puhuisi totta, ja että hän asettaisi ansoja miehille.
Octavius. Luuletko että ikinä ottaisin vaimokseni sellaisen naisen? Minä, joka olen tuntenut sinut!
Anna. Hm! No niin, kaikissa tapauksissa hän ei ikinä rupeaisi vaimoksesi, jos hän olisi vähänkään viisas. Se asia on nyt päätetty. Ja minä en voi enää puhua tästä. Sano että annat minulle anteeksi, niin lopetamme keskustelun tästä aineesta.
Octavius Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa ja se asia on päättynyt. Ja vaikka haavasta vuotaakin verta, et sinä ainakaan ole koskaan sitä näkevä.
Anna. Runollinen viimeiseen saakka. Hyvästi rakas Tavy! (Hän taputtaa Tavya poskelle. Äkkiä hänen tekee mieli suudella Tavya, mutta sitten yhtä äkkinäinen vastenmielisyys häntä estää. Vihdoin hän juoksee pois puutarhan läpi huvilaan).
Octavius taas hakee turvaa pöydän luota, painaa päänsä käsivarsiinsa ja nyyhkyttää hiljaa. Rouva Whitefield, joka on käyskennellyt ympäri Granadan puodeissa, tulee portista, kädessään verkkopussissa joukko kääröjä, ja näkee Octaviuksen.
Rouva Whitefield (kiiruhtaen Octaviuksen luo ja nostaen hänen päätään). Mikä sinua vaivaa, Tavy. Oletko sairas?
Octavius. Ei, en, en.