Anna. Tietysti. Kaikki pojat ovat joskus hupsuja, mutta Tavy oli aina todellakin hyvä poika.
Tanner (älyten sanat todeksi). Niin. Olet oikeassa. Syystä tai toisesta et koskaan vietellyt Tavya.
Anna. Vietellyt! Jack!
Tanner. Niin juuri, hyvä neiti Mefistofeles, vietellyt. Sinä olit loppumattoman utelias saamaan selville kuinka pitkälle poika saattoi mennä ja pirullisen viisas yllättämään hänet ja saamaan selville hänen sisimmät salaisuutensa.
Anna. Mitä tyhjiä sinä puhut! Siksi että sinulla oli tapana kertoa minulle pitkiä juttuja kaikenlaisista pahoista töistä, joita muka olit tehnyt — poika hupakon temppuja! Ja mitä sinä nimität sisimmiksi salaisuuksiksi! Poikien salaisuudet ovat juuri samanlaisia kuin miestenkin. Ja tiedäthän millaisia ne ovat.
Tanner (jyrkästi). Ei, en tiedä. Millaisia ne ovat, kerrohan.
Anna. Sellaisia, joita he kertovat jokaiselle, tietysti.
Tanner. Mutta minä vannon että kerroin sinulle asioita, joita en koskaan kertonut kenellekään muulle. Sinä houkuttelit minut liittoon, jonka nojalla meidän ei pitänyt salata mitään toisiltamme. Meidän piti kertoa toisillemme vallan kaikki. Mutta minä en muista että sinä koskaan kerroit minulle mitään.
Anna. Sinä et tahtonut puhua minusta, Jack. Sinä tahdoit aina puhua itsestäsi.
Tanner. Se on totta, hirvittävän totta. Mutta mikä piru sinä mahdoit olla, kun sait selville tuon heikkouden ja käytit sitä hyväksesi tyydyttääksesi uteliaisuuttasi! Minä tahdoin kerskailla sinulle tehdäkseni itseni intresantiksi. Koetin keksiä kaikenlaisia vallattomuuksia siksi vain että minulla olisi jotain kerrottavaa sinulle. Tappelin poikien kanssa, joita en vihannut, valehtelin, vaikka vallan yhtä hyvin olisin voinut puhua totta, varastin esineitä, joita en tahtonut, suutelin pikku tyttöjä, joista en välittänyt. Se oli kaikki vain kerskailua, intohimotonta ja siis epätotta.