Mendoza.
Jos oisit Louisa
Nyt vaimo Mendozan,
Mendozan Louisa, Louisan Mendoza!
Ois autuas aina Louisan Mendoza
Ja lempisi kaivattuansa Louisaa.
Se on oikeata runoutta — sydämestä pursunutta — syvimmästä sydämestä. Luuletteko että se liikuttaa häntä?
Ei mitään vastausta.
(Alistuen kohtaloonsa). Nukuksissa kuten tavallista. Tyhjää renkutusta maailmalle — taivaallista musiikkia minulle. Hullu olin kuin tuolla lailla paljastin sydämeni! (Hän asettautuu maata mutisten). Louisa, mä lemmin, sua lemmin Louisa, Louisa, Louisa —
Straker kuorsaa ja kääntyy toiselle kyljelle sekä vajoaa uneen. Hiljaisuus leviää yli Sierran ja pimeys mustenee. Tuli on taas muuttunut valkoiseksi tuhkaksi ja lakannut hehkumasta. Kukkulat näyttävät kumman tummilta tähtitaivasta vastaan, mutta vähitellen himmenevät tähdet ja häviävät. Taivaankannen luulisi kokonaan katoavaa luomakunnasta. Sierran asemesta on olemassa vain tyhjyyttä, kaikkialla läsnäolevaa tyhjyyttä. Ei ole taivaankantta, ei kukkuloita, ei valoa, ei ääntä, ei aikaa eikä paikkaa, kaikki tyhjyyttä vain. Sitten alkaa jossakin häämöttää kalpea valo, ja kuuluu heikko, värisevä hyminä, ikäänkuin aaveentapainen violonsello värähyttäisi samaa ääntä loppumattomiin. Pari aavemaista viulua kohta yhtyy siihen näin [musiikkia] ja silloin kalpeassa valossa näkyy mies tyhjyydessä, ruumiiton, mutta näkyväinen mies, istuen, omituista kyllä, tyhjällä. Hetken verran hän kohottaa päätään, kun musiikki kulkee hänen ohitseen. Sitten hän syvästi huoahtaen vajoaa toivottomuuteen. Viulut masentuneina alkavat taas nuottinsa epätoivolla ja sitten lopettavat sen kokonaan, haihtuen kamalien puhallussoittimien valitukseen [musiikkia]:
Kaikki on hyvin omituista. Voi tuntea Mozartin säveleen. Muutamien sinipunervien kipinöiden syttyessä kalpeassa valossa näkyy että miehen puku on samanlainen kuin espanjalaisilla aatelismiehillä XV-XVI vuosisadalla. Don Juan tietysti. Mutta missä, miksi, kuinka? Kun hän äkkiä nostaa päätään, jota hattu varjostaa, muistuttaa hän omituisesti Tanneria. Kasvot kriitillisemmät, herkemmät, kauniimmat, kalpeammat ja kylmemmät, ilman Tannerin kiihkeätä herkkäuskoisuutta ja innostusta, ja ilman hänen rahavaltaista vulgäärisuuttaan, mutta kumminkin aivan Tannerin kasvojen näköiset. Nimetkin, Don Juan Tenorio ja John Tanner. Mihin maailmassa — tai muualla — olemme tulleet XX-vuosisadasta ja Sierrasta?
Toinen kalpea valo alkaa hohtaa tyhjyydessä, tällä kertaa ei sinipunervana, vaan epämiellyttävänä, savuisen keltaisena. Samalla kuuluu klarinetin kuiskaus, kääntäen tämän säveleen äärettömään surumielisyyteen [musiikkia]:
Kellahtava valo liikkuu, ja vanha eukko näkyy kulkevan tyhjyydessä, kumarassa ja hampaattomana, puettuna, kuten saatamme aavistaa, jonkun nunnakunnan karkeaan ruskeeseen viittaan. Hän kulkee kulkemistaan yksitoikkoisesti ja toivottomasti, jokseenkin niinkuin ampiainen lentää touhuavalla tavallaan, kunnes hän hoipertelee sitä vastaan, jota hän hakee, nimittäin toveria. Tyytyväisyyden nyyhkytyksellä eukko raukka tarttuu miehen läsnäoloon ja puhuu hänelle kuivalla, epämiellyttävällä äänellään, joka vielä voi ilmaista ylpeyttä ja päättäväisyyttä sekä kärsimystä.
Vanha eukko. Anteeksi, mutta olen niin yksin, ja tämä paikka on niin kauhea.