Paul lausui: "Neiti, teidän sanotaan lähtevän kolmen päivän päästä. Ette arkaile siis uskaltaessa henkeänne alttiiksi meren vaaroille … meren, jota ennen niin kammositte." — "Minun täytyy totella sukulaisiani ja velvollisuuttani", vastasi Virginia. — "Te jätätte meidät kaukaisen sukulaisen vuoksi, jota ette koskaan ole nähnyt!" — "Voi sentään", huudahti Virginia, "minä tahtoisin jäädä tänne koko ijäkseni, mutta äitini ei sitä salli. Rippi-isäni sanoi Jumalan tahdon olevan, että matkustaisin, ja että elämä on vain koettelemusta… Oi, se on liian kova koettelemus!"

— "Mitä kuulen!" huudahti Paul; "niin monet syyt määräävät teitä lähtemään, eikä yksikään syy teitä pidätä! Ah, on vielä muuan syy, jota ette mulle maininnut. Rikkaudella on suuri viehätys. Te löydätte pian uudessa maailmassanne uuden veljen, jolla nimellä ette minua enää kutsu. Valitsette hänet, tämän veljen, syntymänne ja varallisuutenne mukaisista miehistä, joiden verralle minä en kelpaa. Mutta minne oikeastaan tahdotte matkustaa onnellisemmaksi tullaksenne? Mihin maahan aijotte siirtyä, joka olisi teille rakkaampi kuin syntymämaanne? Missä löydätte armaampaa seuraa kuin siellä, missä teitä rakastetaan? Kuinka voitte elää ilman äitinne hyväilyjä, joihin olette tottunut? Mikä perii hänet vanhuudessaan, kun ei saa enää nähdä teitä vierellänsä, pöydässänsä, kodissansa, kävelyillänsä, joilla olitte hänen sauvansa? Ja mikä perii minunkaan äitini, joka rakastaa teitä yhtä paljon kuin hän? Mitä sanon heille kummallekin, kun näen heidän itkevän teidän poissaoloanne? Te julma olento! En tahdo puhua ensinkään itsestäni; mutta mikäpä minunkaan perii, kun aamuisin en enää näe teitä joukossamme ja yö tulee ilman että teitä saan tavata? — kun katselen näitä kahta palmua, jotka istutettiin meidän syntyissämme ja jotka ovat niin kauvan olleet keskinäisen ystävyytemme todistajina! Ah, koska sinua kerran uudet kohtalot viehättävät, koska etsit toisia maita kuin synnyinmaasi ja toisia etuja kuin mitä minä työlläni voin ansaita, niin salli minun seurata sinua laivalle jossa lähdet. Minä suojelen sinua myrskyissä, jotka sinua maallakin niin pelottavat. Minä painan pääsi povelleni, lämmitän sydäntäsi omaa sydäntäni vasten; ja Ranskassa, mistä menet etsimään rikkautta ja ylhäisyyttä, palvelen sinua orjanasi. Ollen onnellinen vain sinun onnestasi, tulen noissa palatseissakin, missä sinua palvellaan ja jumaloidaan, tuntemaan itseni kyllin rikkaaksi ja kyllin jaloksi saadessani tehdä sinulle kaikkein suurimmankin uhrauksen, kun saan kuolla jalkojesi juureen."

Nyyhkytys tukeutti häneltä äänen; sitte kuulimme Virginian tuon tuostakin syvästi huoaten vastaavan: "Sinunhan vuoksesi minä lähden … sinun vuoksesi, jonka näen joka päivä köyristyvän raskaassa työssä elättääksesi kahta vähäväkistä perhettä. Jos käytän tilaisuutta rikastuakseni, niin teen sen ainoastaan palkitakseni sinulle tuhatkertaisesti meille osottamasi hyvyyden. Onko mikään rikkaus sinun ystävyytesi vertainen? Miksi mainitsit minulle syntymääsi? Oi, jospa olisi vallassani vielä valita itselleni veli, niin kenen valitseisin jollen sinut? Oi Paul, Paul! Sinä olet minulle paljon rakkaampi kuin veli! Kuinka olenkaan saanut taistella sydämmeni kanssa pitäessäni sinua erillä itsestäni! Minä tahdoin, että olisit minua auttanut taistelemaan omaa taipumustani vastaan, kunnes taivas voisi siunata liittomme. Mutta nyt minä jään, minä lähden, minä elän ja kuolen … tee minulle mitä tahdot! Voi minua avutonta tyttöparkaa! Hellyyttäsi jaksoin vastustaa, mutta nyt en tuskaasi jaksa kestää!"

Hänen näin puhuessaan tempasi Paul hänet syliinsä ja puristaen häntä kiinteästi povelleen hän huudahti raivoisasti: "Minä lähden hänen kanssaan! Mikään ei voi riistää häntä minulta!" — Me juoksimme kaikin hänen tykönsä. Rouva de La Tour sanoi hänelle: "Poikani, jos te meidät jätätte, mikä meidät sitte perii?"

Hän toisti värisevällä äänellä edellisen sanat: "Poikani… Poikani… Tekö minun äitini!" huudahti hän, "te joka erotatte veljen hänen sisarestaan! Molemmat olemme imeneet teidän rintaanne, molemmat kasvaneet teidän jalkainne juuressa, oppineet teiltä toisiamme rakastamaan ja tuhannet kerrat sitä toisillemme vakuuttaneet. Ja nyt te erotatte meidät toisistamme! Te lähetätte hänet Europaan, tuohon raakalaismaahan, joka on teiltä kieltänyt turvapaikan, julmien sukulaisten luo, jotka teidät itsennekin ovat hylänneet. Te sanotte minulle: sinulla ei ole enää oikeutta häneen; hän ei ole sinun sisaresi. Hän on minulle kaikki, rikkauteni, perheeni, sukuni, koko minun onneni. En tunne mitään muuta onnea. Meillä oli sama katto päämme päällä, sama kehto, lapsena keinuaksemme, ja meillä totisesti tulee olemaan sama hautakin. Jos hän lähtee, täytyy minun seurata häntä. Kuvernöörikö sen estäisi? Estääkö hän ehkä minua hyppäämästä mereen ja uiden seuraamasta häntä? Meri ei ole minulle kolkompi hauta kuin maakaan. Jollen saa elää hänen vierellään, olen ainakin kuoleva hänen silmäinsä edessä, kaukana teistä. Te kovasydämminen äiti! Te tyly nainen! Elköön valtameri, jonka huostaan hänet uskotte, saattako koskaan häntä teille takasin! Kantakoot sen aallot teille minun ruumiini, ja kun se yhdessä hänen ruumiinsa kanssa keinuu näitten rantojen riutoilla, soittakoot meren aallot ikuisesti korviinne kadotettujen lastenne hautajaissoittoa!"

Hänen näin puhuessaan sulin hänet syliini; epätoivo oli saattanut hänet aivan suunniltaan. Hänen silmänsä säkenöivät, hiki juoksi isoina karpaloina hänen palavilta kasvoiltaan, hänen polvensa vapisivat; ja minä tunsin hänen sydämmensä lyövän raivoisasti.

Pelästyneenä huudahti Virginia: "Oi ystäväni! Minä vakuutan sinulle lapsuutemme leikkien nimessä, sinun ja omain kärsimysteni ja kaiken nimessä, mikä ijäksi yhdistää kaksi onnetonta olentoa kiinteästi toisiinsa, että jos jään tänne, elän vain sinulle; ja jos lähden, niin palaan kerran takasin luoksesi. Otan teidät todistajikseni, teidät jotka olette johdattaneet minua lapsuudessani, jotka määräätte koko elämäni ja jotka nyt näette kyyneleeni. Vannon sen nimessä taivaan joka kuulee minun sanani, nimessä meren jolle minun nyt on lähteminen, ja nimessä ilman jota hengitän ja jota en koskaan ole valheella saastuttanut."

Niinkuin aurinko Apenniinien harjalta sulattaa ja viskaa syvyyteen jäävuoren, niin suli tuon nuorukaisen rinnasta hurja raivo hänen kuullessaan rakastettunsa hellän äänen. Hänen kohotettu päänsä vaipui alaspäin, ja silmistään valui kyynelvirta. Hänen äitinsä kyyneleet sekautuivat siihen, hänen äänetönnä syleillessään poikaansa. Rouva de La Tour, joka myös oli vallan suunniltaan, sanoi minulle: "En tätä enää voi kestää; sydämmeni on rikkiraadeltu. Tuosta onnettomasta matkasta ei saa tulla mitään. Hyvä naapuri, taluttakaa pois poikani! Kokonaiseen viikkoon ei kenkään meistä ole saanut unta silmiinsä."

Minä sanoin Paulille: "Ystävä rakkaani, teidän sisarenne jää tänne. Huomenna puhumme siitä kuvernöörin kanssa. Päästäkäämme tämä perhe jo käymään levolle, ja tulkaa itse täksi yöksi nukkumaan minun luokseni. On jo myöhäistä, keskiyön aika; etelän risti on oikealla taivaanrannalla."

Hän antoi vaijeten minun saattaa hänet kotiini; ja levottoman yön siellä vietettyään hän nousi vuoteestaan auringon kera ja palasi omaan kotiinsa.