Illalla, kun rouva de La Tour oli kahden kesken Virginian kanssa, astui heidän majaansa siniseen kauhtanaan puettu kookas mies. Se oli muuan saaren lähetyssaarnaajia ja rouva de La Tourin ja Virginian rippi-isä, joka saapui tänne kuvernöörin lähettämänä. "Lapseni", lausui hän huoneeseen astuessaan, "Jumalalle olkoon kiitos! Nyt olette rikkaita. Nyt saatte seurata sydämmenne ääntä ja tehdä hyvää köyhillemme. Minä tiedän mitä herra de La Bourdonnaye on teille sanonut ja mitä te olette hänelle vastanneet. Äiti hyvä, heikko terveytenne pakottaa teitä pysymään täällä; mutta teillä, nuori neitiseni, ei siihen ole mitään syytä. On toteltava Kaitselmusta ja vanhoja omaisia, vaikka nämä olisivat meille joskus vääryyttäkin tehneet. Tämä on kyllä suuri uhraus meidän puoleltamme, mutta se on Jumalan säätämä laki. Hän on uhrannut itsensä meidän edestämme; meidän on siis hänen esimerkkiään seuraten uhrauduttava perheemme hyväksi. Teidän matkanne Ranskaan saa hyvän lopun. Ettekö siis tahtoisi matkustaa sinne, armas neitiseni?"
Katse maahan luotuna ja vapisevin äänin vastasi Virginia: "Jos se on Jumalan säätämää, niin en enää vastusta. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Ja hän purskahti itkuun.
Lähetyssaarnaaja lähti pois tekemään kuvernöörille tiliä matkansa onnistumisesta. Tällä välin rouva de La Tour lähetti Domingon kutsumaan minua hänen luokseen, keskustellakseen kanssani Virginian lähdöstä. Minä en suinkaan ollut matkan puolella. Minun vakaa ajatukseni onnesta on se, että luonnon tarjoomat edut ovat rikkauden etuja arvokkaammat ja ettei meidän pidä etsimän ulkopuoleltamme sellaista, minkä löydämme tykönämme. Nämä periaatteet sovitan poikkeuksetta kaikkeen. Mutta mitä voivat kaikki minun puheeni kodin yksinkertaisesta onnesta näitten suuren rikkauden herättämäin kuvitelmain rinnalla ja mitä minun luontoon perustuvat väitelmäni maailman ennakkoluuloja ja hengellistä miestä vastaan, jotka olivat jo kääntäneet rouva de La Tourin sydämmen? Hän kyseli siis minun mieltäni vain kohteliaisuudesta, eikä enää arvellut päätöksestään rippi-isänsä kanssa keskusteltuaan. Eipä enää kiellellyt Margareetakaan, joka välittämättä niistä eduista mitä toivoi Virginian rikkauden tuottavan hänen pojallensakin, oli innokkaasti vastustellut lähtöä. Paul, joka ei tiennyt mitään siitä mitä valmisteltiin, kummasteli noita salaperäisiä keskusteluja rouva de La Tourin ja hänen tyttärensä välillä ja vaipui kolkkoon alakuloisuuteen. "Heillä on joitakin hankkeita minua vastaan", arveli hän, "koska niin karttavat minua."
Kun nyt sellainen huhu oli levinnyt saarella, että näille karuille kallioille oli rikkautta karttunut, nähtiin sinne kiipeilevän kaikenlaisia kauppiaita. He levittivät näissä köyhissä majoissa näkyviin Intian kalleimpia kankaita, Goudelourin komeita puuvillakutomuksia, Paliacaten ja Mazulipatanin huiveja, Dacan musliineja, yksivärisiä ja raitaisia ja kirjailtuja läpikuultaviksi kuin päivä; Suratin heleänvalkeita baftateoksia ja kaikenvärisiä ja mitä harvinaisimpia pitsejä, kudotut tähditetyllä pohjalla ja vihreillä säteillä. He avasivat kääryistään Kiinan komeita silkkikankaita, kuvilla kudottuja lampasseja, valkealta välkkyviä, ruohonkarvaisia ja hohtavan punaisia damasteja; rusottavia tahtisilkkejä, sileitä satiineja, pekiiniä pehmeätä kuin verka, valkeaa ja keltasta nankiinia, jopa Madagaskarin ruohosta kudottua esiliinakangastakin.
Rouva de La Tour antoi tyttärensä ostaa kaikkea mikä tätä miellytti; hän piti vain vaaria tavarain hinnasta ja kelvollisuudesta, peläten kauppiasten heitä pettävän. Virginia valitsi kaikkea minkä luuli kelpaavan äidillensä, Margareetalle ja Paulille. "Kas tämä kappale", sanoi hän, "sopii huonekalujen päälliseksi ja tuo puvuksi Marille ja Domingolle." Sillä tavalla olivat piasterit viimein kadonneet pussista, ennenkun hän vielä oli ennättänyt ajattelemaankaan omia tarpeitaan. Hänen oli siis ottaminen osansa niistä lahjoista, joita oli perheen toisille jäsenille jakanut.
Tuskautuneena näistä onnen runsaista antimista, joiden arvasi ennustavan Virginian poislähtöä, tuli Paul muutamia päiviä myöhemmin minun luokseni. Alakuloisena hän sanoi: "Sisareni lähtee pois; hän on jo ryhtynvt matkavalmistuksiin. Tulkaa te meille, pyydän sitä teiltä hartaasti. Käyttäkää ylevää älyänne vaikuttaaksenne hänen äitiinsä ja minun äitiini, jotta he pidättäisivät häntä lähtemästä." Noudatin Paulin pyyntöä, vaikka hyvin tiesin esitysteni olevan turhia.
Jos Virginia oli minusta näyttänyt viehättävältä sinisestä Bengalin palttinasta valmistetussa hameessa ja punanen huivi päässä, oli kuitenkin peräti toista nähdä häntä tämän maan vallasnaisten tapaan vaatetettuna. Hän oli nyt puettu valkoiseen musliinihameeseen, joka oli alustettu ruusunvärisellä tahtisilkillä. Hänen hoikka ja korkea vartalonsa ilmeni selvästi ruumiinmukaisen liivin alta, ja hänen vaalea tukkansa ympäröi kahteen palmikkoon kierrettynä ihmeteltävän kauniisti hänen neitseellistä päätänsä. Alakuloisuus kuvastihe hänen ihanista sinisistä silmistään, ja hänen sydämmessään taistelevat ristiriitaiset tunteet antoivat hänen hipiälleen elävyyttä ja hänen äänelleen liikutuksesta väräjävän soinnun. Hänen komea pukunsa, jota hän näytti vasten tahtoaan kantavan, saatti hänen riutuneen tilansa vielä liikuttavammaksi. Häntä ei voinut nähdä eikä kuulla tuntematta mitä syvintä sääliä häntä kohtaan. Paulin surumielisyys tästä vielä kasvoi. Margareeta, jota poikansa mielentila huoletti, sanoi hänelle heidän kahdenkesken ollessaan: "Poikani, miksi pidät sydämmessäsi turhia toivoja, jotka tekevät eronhetken sulle vain sitä katkerammaksi? On jo aika, että ilmotan sinulle omasi ja minun elämäni salaisuuden. Neiti de La Tour kuuluu äitinsä kautta rikkaaseen ja korkea-arvoiseen sukuun; mutta sinä olet vain köyhän talonpoikaisnaisen poika, ja, mikä vielä pahempi, sinä olet äpärä."
Sana 'äpärä' oudostutti Paulia. Hän ei koskaan ollut kuullut sitä lausuttavan; sen vuoksi hän pyysi äitinsä selittämään hänelle sen merkityksen, johon tämä vastasi: "Sinulla ei ole ollenkaan ollut laillista isää. Tyttönä ollessani rakkaus minut vietteli heikkouteen, jonka hedelmä sinä olet. Rikokseni riisti sinua suojaamasta isän sukulaiset ja katumukseni äitisi sukulaiset. Onneton sinä, jolla ei ole muita omaisia koko maailmassa kuin minä yksin!" Ja kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Paul halasi häntä ja lohdutti: "Oi rakas äiti, koska minulla ei ole muita omaisia kuin te, tahdon teitä rakastaa sitä hellemmin. Mutta minkä salaisuuden mulle ilmaisittekaan! Nyt näen miksi neiti de La Tour on karttanut minua jo kaksi kuukautta ja minkä vuoksi hän nyt on päättänyt matkustaa pois. Ah, epäilemättä hän minua ylenkatsoo!"
Kun illallisen aika tuli, istuivat kaikki pöytään, mutta kukin sangen erilaisilla tunteilla, syöden vähän ja puhuen vieläkin vähemmän. Virginia lähti ensiksi ulos ja kävi istumaan samalle paikalle, missä nyt olemme. Paul häntä pian seurasi ja istahti hänen viereensä. Molemmat olivat hetkisen vallan ääneti. Oli yksi noita ihania öitä, jotka ovat niin tavallisia kuuman ilmanalan maissa ja joiden kauneutta ei taitavinkaan sivellin voi kuvata. Kuu kumotti keskellä taivaslakea hienon pilvikehän paartamana, joka vähitellen haihtui näkymättömiin. Sen valo levisi vähitellen saaren vuorille ja kukkuloille, jotka kimaltelivat vihreän ja hopean hohteessa. Tuulet pidättivät hengitystään. Metsien kätköistä, laakson pohjasta ja kallioiden kärjiltä kuului tukahutettuja ääniä, lintujen hiljaista lemmenviserrystä, jotka pesissään hurmautuivat yön valoisuudesta ja ilman levollisuudesta. Nurmikosta kuultiin hyönteisten hyrinää. Tähdet tuikkivat taivaalla ja kuvastelivat värähdellen merenkalvoon. Hajamielisen haaveksivana kulki Virginian katse pitkin taivaan hämäräistä äärtä, josta kalastaja-alusten punaset tulet välkkynällään merkitsivät saaren rannikon. Sataman suussa hän älysi erään valon ja tumman varjon; se oli sen laivan lyhty ja haamu, jonka oli määrä viedä hänet Europaan ja joka nyt ankkuroituna ja valmiina lähtöön odotteli tyvenen loppumista. Tämä näky saattoi hänet surulliseksi ja hän käänsi päänsä pois, jottei Paul näkisi hänen itkevän.
Rouva de La Tour, Margareeta ja minä istahdimme muutaman askeleen päähän heistä banaanipuiden alle; ja yön hiljaisuudessa kuulimme selvästi heidän puhelunsa, joka ei koskaan mene mielestäni.