Tämä kirje saattoi koko perheen suureen hämmennykseen. Domingo ja Mari herahtivat itkuun. Paul seisoi jähmettyneenä hämmästyksestä, mutta näytti pian puhkeavan vihan vimmaan. Virginia katseli äitiään eikä uskaltanut hiiskahtaa sanaakaan. "Voisitteko todella jättää meidät?" kysyi Margareeta rouva de La Tourilta. — "En, rakas ystävä, en toki, armaat lapseni", vastasi rouva de La Tour; "en lähde koskaan luotanne. Teidän kanssanne olen elänyt ja teidän kanssanne tahdon kuolla. Vasta teidän ystävyydessänne olen onnen löytänyt. Heikontuneeseen terveyteeni ovat vanhat suruni syynä. Sukulaisteni tylyys ja puolisoni kadottaminen ovat iskeneet sydämmeeni syvän haavan. Mutta sitte olen teidän parissanne näissä mataloissa majoissa saanut nauttia enemmän lohdutusta ja onnellisuutta kuin heimoni rikkaus ikinä olisi voinut antaa minulle kotimaassani."
Rouva de La Tourin puhe sai ilon kyyneleet kaikkien silmiin. Paul syleili häntä lausuen: "En minäkään luovu teistä, en ikinä lähde Intiaan. Me tahdomme kaikki tehdä työtä teidän hyväksenne, emo kulta; mitään ei teiltä pidä puuttuman meidän seurassamme." Mutta kaikista iloisin oli kuitenkin Virginia, vaikka osasi sen hyvästi salata. Hänen nähtiin lopulla päivää olevan hilpeä ja lempeä, ja hänen palannut levollisuutensa vaikutti rauhoittavasti kaikkiin muihinkin.
Kun he seuraavana päivänä auringonnousun aikaan taas olivat tavallisuuden mukaan tulleet yhteen aamurukoukseen, joka pidettiin ennenkun eineelle ruvettiin, ilmoitti Domingo, että muuan herra kahden orjan seuraamana ratsain lähestyi heidän asuntoaan. Se oli herra de La Bourdonnaye. Hän astui sisälle majaan, missä perhe paraikaa istui aamiaisellaan. Virginia kiiruhti tarjoamaan maan tavan mukaan kahvia ja vedessä keitettyä riisiä, joiden lisäksi tuli höyryäviä perunoita ja tuoreita banaaneja. Niitä tarjottiin kurpitsanpuoliskoista, ja pöytäverhona oli banaanipuun lehtiä. Kuvernööri näytti ensimmältä hämmästyvän asumuksen silminnähtävää köyhyyttä. Sitten hän rouva de La Tourin puoleen kääntyen valitti, että saaren hallitusasiat häntä jossain määrin estivät huolehtimasta sen yksityisten asukasten tarpeista, mutta että rouva de La Tour kyllä oli aina oikeutettu turvaamaan häneen. "Teillä on, rouvaseni", lisäsi hän, "Pariisissa korkeasukuinen ja hyvin rikas täti, joka aikoo säätää teille omaisuutensa ja odottaa teitä luoksensa." Rouva de La Tour vastasi, ettei hänen heikontunut terveytensä sallinut hänen tehdä niin pitkää matkaa.
"No ainakaan", virkkoi herra de La Bourdonnaye, "ette voi kohtuuttomasti kieltää tuota suurta perintöä tyttäreltänne, joka on niin nuori ja rakastettava neitonen. En salaa teiltä, että tätinne on kääntynyt Ranskan hallitusmiesten puoleen saadakseen hänet luoksensa. Virastot ovat kirjoittaneet minulle, että tarvittaessa voisin käyttää tässä asiassa hallintovaltaani; mutta kun sitä käytän ainoastaan tehdäkseni tämän siirtokunnan asujamia onnellisiksi, odotan teidän vapaaehtoisesti suostuvan tähän vain muutamia vuosia käsittävään uhraukseen, josta riippuu tyttärenne yhteiskunnallinen menestys ja koko teidän elämänne hyvinvointi. Miksi yleensä siirrytään saarille? Eiköhän vain rikkautta etsiäkseen? Eikö silloin ole paljon miellyttävämpää mennä sitä omasta kotimaastaan etsimään?"
Näin sanoen hän laski pöydälle ison pussillisen piastereita[1], jonka toinen orjista oli muassaan tuonut. "Kas tässä", lisäsi hän, "on rahasumma, jonka tätinne on määrännyt tyttärellenne matkavalmistuksia varten." Sitte hän päätti puheensa nuhdellen ystävällisesti rouva de La Touria, ettei tämä ahdingossaan ollut kääntynyt hänen puoleensa, ylistäen kuitenkin rouvan ylevätä rohkeamielisyyttä. Silloin puuttui Paul puheeseen ja lausui kuvernöörille: "Herrani, äitini on kerran pyytänyt apuanne, mutta te olette hänet kehnosti vastaanottanut." — "Onko teillä toinenkin lapsi, rouvaseni?" kysyi herra de La Bourdonnaye rouva de La Tourilta. — "Ei, herrani", vastasi tämä, "hän on ystävättäreni poika, mutta hän ja Virginia ovat olleet meille yhteiset ja yhtä rakkaat." — "Nuori mies", lausui kuvernööri Paulille, "kun olette hankkinut itsellenne maailmankokemusta, tulette myöskin tuntemaan virkamiesten kovan kohtalon; tulette huomaamaan miten helppo on vetää heitä nenästä ja kuinka he usein tulevat tahtomattaan antamaan vehkeilevälle pahuudelle sen osan, mikä oikeastaan kuuluu itseään salassa pitävälle ansiolle." Rouva de La Tourin pyynnöstä istui herra de La Bourdonnaye katettuun pöytään hänen viereensä. Hän söi aamiaista kreoolien tavalla, juoden kahvia vedessä keitetyn riisin kera. Häntä miellytti tässä halvassa asunnossa vallitseva järjestys ja siisteys, noitten rakastettavain perheitten sopu ja vieläpä niitten vanhain palvelijain uutteruuskin. "Täällä näen", sanoi hän, "vain puisia astioita, mutta sen sijaan on kasvoissa ilonhohde ja sydämmissä puhdasta kultaa." Paulia kuvernöörin kohteliaisuus niin ihastutti, että hän huudahti: "Toivon pääseväni teidän ystäväksenne, sillä te olette kunnon mies." Herra de La Bourdonnayeta miellytti tämä todistus saarelaisten avosydämmisyydestä; hän syleili Paulia, pudisti hänen kättään ja vakuutti hänelle vastaisuudessakin ystävällisyyttänsä.
[1] Vanha espanjalainen raha, arvoltaan noin 4 mk. 50 p., jota näissä ranskalaisissa siirtomaissa käytettiin. Suom. muist.
Aamiaisen syötyä hän otti rouva de La Tourin eriksensä ja ilmotti hänelle, että aivan pian oli hän tilaisuudessa lähettämään tyttärensä Ranskaan erään juuri lähtöä tekevän laivan myötä, että hän, kuvernööri, uskoisi Virginian erään myöskin matkalle aikovan naissukulaisensa turvaan, ja ettei suinkaan pitäisi päästää käsistään tällaista erinomaista onnea muutamain vuosien pakollisen erilläänolon takia. Viimein lisäsi hän poislähtiessään: "Tätinne ei enää voi elää kahta vuotta kauvempaa, niin ovat hänen ystävänsä mulle vakuuttaneet. Miettikäähän sitäkin tarkoin. Onni ei putoa joka päivä helmaamme. Neuvotelkaa asiasta muidenkin kanssa. Kaikki järkevät ihmiset ovat kanssani yhtä mieltä." Rouva de La Tour vastasi, ettei hän enää toivonut maailmassa muuta onnea kuin tyttärensä, ja että hän jätti Ranskaan lähdön tämän itsensä päätettäväksi.
Rouva de La Tourille ei todellakaan ollut vastenmielistä, että täten valmistui tilaisuus erottaa Paul ja Virginia joksikin aikaa toisistaan, jotta heidän onnensa sitte tulisi perustetuksi vankalle pohjalle. Hän sen vuoksi otti tyttärensä erikseen ja puheli hänelle seuraavasti: "Rakas lapsukaiseni, palvelijamme ovat jo vanhat, Paul on vielä liian nuori, Margareetakin käy ijälliseksi ja minä itse heikoksi; jos sattuisi minua kuolo kohtaamaan, mihin te ilman varallisuutta joutuisitte täällä korpien keskessä? Jäisitte orvoiksi, ilman mahtavien apua, ja pakotetuiksi herkeämättä muokkaamaan maata kuin päiväpalkkalaiset. Tämä aatos minua surettaa." Virginia vastasi: "Jumala on tuominnut meidät työtä tekemään. Olette itse opettanut minua työhön ja rukoukseen joka päivä. Tähän asti ei Herra ole meitä hyljännyt eikä hän sitä vastakaan tee. Hänen hyvä suosionsa kohdistuu etenkin onnettomiin. Olettehan itse juuri sitä useasti muistuttanut, äiti kulta! Minä en voi taivuttaa itseäni teitä jättämään." Liikutettuna virkkoi rouva de La Tour: "En muuta tahdokaan kuin tehdä sinut onnelliseksi ja yhdistää sinut viimein avioliiton siteillä Pauliin, joka ei enää ole sinulle pelkkä veli. Ajattelehan nyt, että hänenkin onnensa riippuu sinusta."
Nuori neitonen, jossa rakkaus on herännyt, ei luule kenenkään siitä tietävän. Hän vetää silmilleen saman verhon, joka peittää hänen sydämensä; mutta kun ystävän käsi sitä kohottaa, puhkeavat silloin esiin hänen rakkautensa salaiset tuskat ikäänkuin aukaistun sulun takaa, ja luottavaisuuden suloiset purkaukset seuraavat entistä pidättäväisyyttä ja salamyhkäisyyttä. Heltyneenä äitinsä uusista hyvyydenosotuksista Virginia kertoi hänelle taisteluistaan, joita vain Jumalan silmä oli nähnyt; kuinka hän huomasi Sallimuksen johdon tässä yhtyvän hellään äidilliseen huolenpitoon, koetellen hänen taipumustaan ja ohjaten häntä oikeaan; ja kuinka hän nyt siihen luottaen kaikista mieluimmin tahtoi jäädä äitinsä luo, levollisena nykyisyyteen nähden ja ollenkaan pelkäämättä tulevaisuutta.
Nähdessään luottavaisen puheensa vieneen vallan toisellaiseen tulokseen kuin oli tarkottanut, lausui rouva de La Tour tyttärelleen: "Rakas lapsi, en mitenkään tahdo sinua pakottaa. Päätä oman pääsi jälkeen, mutta salaa rakkautesi Paulilta. Kun tytön sydän kerran on valloitettu, ei rakastaja saa vaatia häneltä mitään enempää."