Koko perhe oli kokoutunut rouva de La Tourin majaan vapisten rukoilemaan Jumalaa; mutta täälläkin ryski katto hirvittävästi tuulenpuuskauksista. Vaikka ovi ja akkunaluukut olivat tarkoin suletut, voi sentään sisässä erottaa kaikki esineet seinähirsien raoista tulvaavan valon kautta, jota nopeaan ja taajaan välähtelevät salamat synnyttivät. Peloton Paul kävi Domingon seuraamana majasta toiseen myrskyn raivosta välittämättä, tukien yhtäällä seinää kaarevalla puulla, toisaalla kaatuvaa aitaa varaseipäällä, ja tuli kotiin vain lohduttaakseen perhettä toivolla kauniin ilman pian palaamisesta. Tosiaankin herkesi sade illemmalla; kaakosta puhaltava pasaatituuli otti tavallisen suuntansa, myrskypilvet ajelehtivat luoteeseen päin, ja laskeva aurinko ilmautui jälleen taivaanrannalla.
Virginian ensimmäinen halu oli jälleen nähdä lepopaikkaansa. Paul lähestyi häntä kainostellen ja tarjosi käsivartensa tueksi kävellessä. Myhäillen tyttö siihen tarttui, ja he lähtivät yhdessä ulos. Ilma oli raitis ja heleä. Valkeita pilviä nousi vuorenhuippujen takaa, joita sadepurot siellä täällä olivat uurrelleet kuohuillaan. Puutarha oli tykkänään veden syömien kuoppien turmelema, ja enin osa hedelmäpuista kiskottu juurineen maasta; suuret hietaläjät peittivät niittyjä ja olivat kokonaan täyttäneet Virginian kylpyaltaan. Nuo kaksi kokospalmua seisoivat kuitenkin edelleen pystyssä ja vihantina; mutta niiden ympäriltä olivat kadonneet nurmipenkereet, lehdot ja linnut, paitsi muutamia bengalilintuja, jotka läheisten kallioitten kärjiltä valittivat suruäänin pienoistensa perikatoa.
Tämän hävityksen nähdessään Virginia sanoi Pauille: "Olette tuonut tänne lintuja, mutta myrsky on ne tappanut; istutitte tänne puiston, ja sekin on hävitetty. Kaikki katoaa täällä maan päällä; taivas yksin on muuttumaton." Paul vastasi: "Voi sentään, kun en taida antaa teille mitään taivaan tavarata! Mutta eihän minulla ole mitään, ei edes maan päälläkään!" Virginia silloin punastuen virkkoi: "Onhan teillä Pyhän Paavalin kuva."
Tuskin oli neitonen saanut tämän sanotuksi, kun Paul juoksi hakemaan pyydettyä esinettä äitinsä majasta. Se oli pienoiskuva erakko Paavalista, jota kohtaan Margareeta oli aina tuntenut suurta kunnioitusta. Hän oli itse tyttönä ollessaan kantanut kuvaa kauvan kaulassaan; sitte kun oli tullut äidiksi, pani hän sen poikansa kaulaan. Raskaana ollessaan ja kaikkien hylkäämänä oli hän alati katsellut hurskaan erakon kuvaa, niin että tämän kuvittelun voimasta hänen kohtunsa hedelmä oli saanut jotenkin samallaiset piirteet; tästä syystä hän oli pojalleen antanut saman nimen ja omistanut hänelle suojeluspyhimykseksi tuon hurskaan miehen, joka oli viettänyt elämänsä kaukana ihmisten piiristä, missä hän itsekin oli tullut petetyksi ja sitte hylätyksi. Saadessaan Paulin kädestä tämän jalon kuvan virkkoi Virginia liikutettuna: "Veljeni, sitä ei minulta riistetä pois niin kauvan kuin elän, enkä koskaan unhota, että sinä olet antanut minulle ainoan esineen maailmassa, minkäs omistat." Hänen ystävällisyydestään, tästä odottamattoman tuttavallisesta ja hellästä käytöksestä ihastuneena Paul tahtoi halata häntä; mutta ketterästi kuin lintu neitonen pujahti hänen käsistään ja jätti hänet siihen aivan ymmälle joutuneena, osaamatta ollenkaan käsittää tätä outoa käytöstä.
Tällöin sanoi Margareeta rouva de La Tourille: "Miksi emme naittaisi lapsiamme toisilleen? Kumpikin he tulisesti rakastavat toisiaan, vaikkei poikani sitä vielä tajua. Kun luonto hänessä kerran herää, on meidän turhaa vartioida heitä; saamme vain pahinta pelätä." Mutta rouva de La Tour vastasi siihen: "He ovat vielä liian nuoria ja liian köyhiä. Mikä murhe meidät perisi, jos Virginia synnyttäisi lapsia, joita heillä ei ehkä olisi varoja elättää! Sinun Domingosi on jo raihnainen, Mari taas on kivuloinen. Minä puolestani, rakas ystäväni, tunnen näinä viitenätoista vuotena suuresti heikontuneeni. Kuumissa maissa nopeaan vanhenee, ja surut vanhentavat vielä nopeammin. Paul on ainoa toivomme. Vartokaamme, kunnes aika vahvistaa hänen ruumiinsa voimia ja hän voi elättää meitä työllänsä.
Tätä nykyä, kuten tiedät, ei meillä ole enempää kuin mitä joka päivä tarpeisiimme käytämme. Mutta jos lähetämme Paulin joksikin aikaa Intiaan, voi hän kaupanteolla ansaita varoja sen verran kuin tarvitaan jonkun uuden orjan ostamiseksi; ja hänen tänne palattuaan naitamme hänet Virginian kanssa, sillä en luule kenenkään voivan tehdä rakasta tyttöäni niin onnelliseksi kuin sinun Paul-poikasi. Puhelkaamme tästä asiasta naapurimme kanssa."
Niinpä tulivat nämä naiset tiedustamaan minun mielipidettäni, ja minä yhdyin heidän suunnitelmaansa. "Intian vedet ovat meille suotuisia", sanoin. "Kun valitsee sopivan vuodenajan, voi sinne päästä korkeintaan kuudessa viikossa ja samassa ajassa palata takasin. Me kokoamme piirissämme Paulille laivanlastillisen kauppatavaraa, sillä minulla on naapureita, jotka hänestä paljon pitävät. Vaikka antaisimme hänelle vain raakaa puuvillaa, jota täällä perkauskoneiden puutteessa emme voi käyttää hyväksemme, mustaapuuta, jota täällä yleensä poltetaan uunissa, ja joitakuita pihkalajeja, jotka muuten juoksevat hukkaan metsissämme, niin saa hän kaiken sen edullisesti myydyksi Intiassa, ja meille kaikille on siitä hyötyä."
Otin toimekseni hankkia herra de La Bourdonnayeltä luvan tähän retkeen, ja ennen kaikkea tahdoin taivuttaa Paulin mielen siihen. Mutta miten hämmästyinkään, kun tämä nuorukainen minulle hänen ikäisekseen kovinkin järkevästi vastasi: "Miksi tahdotte minua jättämään perheeni moisen tietymättömän onnenonkimisen takia? Mikä kaupanteko maailmassa olisikaan edullisempi kuin maanviljelys, josta saa toisinaan viidennenkymmenennen jopa sadannenkin jyvän? Jos tahdomme harjottaa kauppaa, emmekö voi sitä tehdä viemällä liian viljan kaupunkiin, sen sijaan että tästä kulkisin Intiaan? Äitimme sanovat Domingon olevan vanhan ja raihnaisen, mutta olenhan minä nuori ja vaurastun päivä päivältä. Saattaisipa poissa ollessani teitä kohdata joku onnettomuus, etenkin Virginiaa, joka jo muutenkin on sairas. Oi ei, ei, en voi suostua lähtemään pois heidän luotaan."
Hänen vastauksensa saattoi minut varsin hämille; sillä rouva de La Tour ei ollut salannut multa Virginian tilaa eikä haluaan erottaa noita nuoria vielä muutamiksi vuosiksi toisistaan. Näitä syitä en tohtinut antaa Paulin edes arvatakaan.
Näihin aikoihin toi muuan Ranskasta saapunut laiva kirjeen rouva de La Tourille hänen tädiltään. Kuolemanpelko, jota paitsi kovat sydämmet eivät koskaan pehmentyisi, oli koskenut tähänkin naiseen. Hän käski sisarensatyttären palaamaan Ranskaan, tai jollei tämän terveys sallisi niin pitkää matkaa, hän ainakin lähettäisi Virginian, jolle täti lupasi toimittaa hyvän kasvatuksen, naittaa hänet jonkun hovilaisen kanssa sekä lahjoittaa hänelle kaiken omaisuutensa. Hän vielä lupasi edelleenkin osottaa sukulaisilleen hyväntahtoisuuttaan, jos nämä noudattaisivat hänen käskyjänsä.