Te muut europalaiset, joiden aivot lapsuudesta pitäen ovat täytetyt ennakkoluuloilla todellista onnea vastaan, ette voi käsittää miten luonto jo itsestään voi lahjoittaa niin paljon ymmärrystä ja viatonta huvia. Teidän tietopuolisen sivistyksen ahtaisiin rajoihin sulettu henkenne saavuttaa pian keinotekoisten nautintojen huipun; mutta luonto ja sydän ovat tyhjentymättömät. Paulilla ja Virginialla ei ollut kelloa, ei almanakkaa eikä muita ajantietoa, historiaa tai filosofiaa sisältäviä kirjoja. Heidän elämänsä kaudet jakaantuivat luonnonaikojen mukaan. Puiden varjoista he päättivät päivän hetket, vuodenajan puiden kukkimisesta ja hedelmänteosta, vuodet elonleikkuiden lukumäärästä. Nämä kauniit luonnonkuvat lainasivat heidän keskusteluihinsakin mitä suurinta suloa. "Nyt on puolipäivän aika", sanoi Virginia toisille, "sillä banaanien varjot laskeutuvat niiden rungoille;" — tahi: "yö on tulossa, koska tamarintit ummistavat lehtensä." — "Koskas tulette meille?" kysyivät kerran häneltä eräät naapurien tytöt. — "Konsa sokeriruokoa leikataan", vastasi Virginia. — "Silloin on tulonne meille sitä mieluisampi", lisäsivät tytöt. Kun Virginialta kysyttiin hänen ja veljensä ikää, vastasi hän: "Veljeni on tuon ison kokospalmun ikäinen, joka kasvaa tuolla lammikon rannalla, ja minä sen pienemmän puun ikäinen. Mahonkipuut ovat kantaneet kaksitoista kertaa hedelmän ja appelsiinipuut kukkineet neljäkolmatta kertaa, sittekun minä tulin maailmaan." Heidän elämänsä näytti olevan yhteydessä puitten elämän kanssa, kuten muinoin Tapionpoikain ja Metsänpiikain. He eivät tienneet muista historiallisista aikakausista kuin äitiensä elinvuosista, eikä heillä ollut muuta viisausoppia kuin hyväntekeminen kaikille ja nöyryys Jumalaa kohtaan.
Ja tarvitsikohan näitten nuorten ihmisten ollakaan rikkaita ja oppineita meidän tavallamme? Heidän puutteensa ja tietämättömyytensä päinvastoin lisäsivät heidän onnellisuuttansa. Ei kulunut päivääkään, jona he eivät olisi olleet toisilleen avuksi ja opiksi; ja vaikka erehdyksiäkin saattoi tapahtua, ei puhtaalla ihmisellä niistä ole mitään pelättävänä. Niin kasvoivat nämä luonnon lapsukaiset sen helmassa. Murhe ei ollut koskaan synkistyttänyt heidän mieltänsä eikä tuonut ryppyjä heidän otsaansa, kohtuuttomuus ei koskaan turmellut heidän vertansa, eivätkä väärät himot himmentäneet heidän sydämmensä puhtautta; rakkaus, viattomuus ja jumalanpelko kehitti päivä päivältä heidän sielunsa kauneutta sanomattomaan sulouteen, mikä ilmeni heidän kasvoillansa, asennoissaan ja liikkeissään. Elämän aamu loisti heistä kaikessa kirkkaudessaan. Heidän kaltaisiaan mahtoivat olla esivanhempamme Edenin puutarhoissa, kun he suoraan Jumalan kädestä lähteneinä näkivät toisensa, lähestyivät ja puhuttelivat toisiaan kuten veli ja sisar. Virginia oli lempeä, kaino ja luottavainen kuin Eva, Paul taasen Adamin kaltainen, kasvultaan mies ja sydämmeltään lapsi.
Toisinaan heidän kahden ollessaan puheli Paul (joka on siitä minulle tuhannesti kertonut) Virginialle töistään palatessaan: "Kun olen väsyksissä, sinun näkösi minut virkistää. Kun tuolta vuorenhuipulta näen sinut täällä puistossamme laakson pohjasta, olet sinä minusta kaunis kuin ruusunumpu. Kun riennät kotiin äitiemme luo, ei peltokanakaan poikaistensa perässä juostessaan ole niin sorea varreltaan ja kerkeä jaloiltaan kun sinä. Vaikka kadotan sinut näkyvistäni puiden taakse, ei minun ole tarvis nähdä sinua löytääkseni sinut taasen, sillä jotakin sanoin kertomatonta jää sinusta jälelle ilmaan missä liikut, ruohoon missä istut. Kun sinua lähestyn, hurmaat sinä kaikki aistimeni. Taivaan sinilaki ei ole niin kaunis kuin silmäisi sini, bengalilintuin laulu ei niin suloinen kuin äänesi kaiku. Vaikka vain sormeni päällä sinua kosketan, värähtää koko ruumiini riemusta. Muistatko vielä sitä päivää, jolloin liukkaita kiviä myöten kävimme yli virran Kolmirinta-vuoren kohdalla? Kun tulimme sen rannalle, olin jo sangen väsynyt; mutta nostaessani sinut selkääni tuntui minusta kuin olisin saanut linnun siivet. Sano millä taijalla sinä minut olet lumonnut? Vireällä ymmärrykselläsikö? Mutta onhan äideillämme enemmän järkeä kuin meillä molemmilla yhteensä. Hyväilyilläsikö sitten? Mutta halailevathan he minua useammin kuin sinä. Luulen että teet sen hyvyydelläsi. En milloinkaan unohda miten sinä avojaloin kävit aina Mustallevirralle saakka, pyytämään armoa karanneelle orja raukalle. Kas tässä, rakkaani, ota tämä kukkiva sitroonanoksa, jonka taitoin metsästä; pane se yöksi vuoteesi viereen. Syö tämä mesikakku; toin sen sinulle korkean kallion huipulta. Mutta ensin levähdä minun rinnallani, jotta minäkin saisin levänneeksi."
Virginia vastasi hänelle: "Oi veljeni! Aamuisen auringon säteet noilla kukkuloilla eivät minua niin ilahuta kuin sinun läsnäolosi. Rakastan äitiäni ja sinun äitiäsi, mutta rakastan heitä vieläkin enemmän, kun kuulen heidän nimittävän sinua pojakseen. Kun he sinua hyväilevät, tuntuu se minusta suloisemmalta kuin jos minua hyväilisivät. Sinä tahdot tietää miksi minua rakastat, mutta rakastavathan kaikki toisiansa ketkä yhdessä kasvavat. Katsohan lintusiamme, jotka samassa pesässä kasvaneina ovat alati yhdessä kuten mekin. Kuule kuinka ne kutsuvat toisiaan ja vastaavat toisilleen samasta puusta; niin myös minäkin kuullessani sinun huilusi äänen ilman halki tuolta vuoren harjalta toistan sen säveleen täältä laakson pohjasta. Sinä olet minulle rakas, varsinkin sen päivän perästä, jolloin tahdoit minun takiani taistella sen orjan isännän kanssa. Sen hetken jälkeen olen usein lausunut itsekseni: Ah kuinka rohkea on veljeni mieli; ilman häntä olisin kuollut pelästyksestä. Rukoilen Jumalaa sinun ja oman äitini edestä; mutta sinun nimeäsi mainitessani tuntuu kuin hartauteni lisäytyisi. Rukoilen mitä hartaimmin Jumalalta, ettei sinulle mitään pahaa tapahtuisi. Miksi menet niin kaukaa ja niin korkealta etsimään minulle hedelmiä ja kukkia? Eikö meillä puutarhassamme ole niitä yllin kyllin! Kuinka väsyksissä taasen oletkaan! Olethan kokonaan hiestynyt!" Ja pienellä valkealla nenäliinallaan hän kuivasi pojan otsan ja posket ja suuteli häntä monta kertaa.
Mutta jo muutaman aikaa oli Virginia tuntenut sairastavansa jotakin tuntematonta vaivaa. Hänen kauniit siniset silmänsä tummenivat reunuksiltaan, hänen ihonsa kellastui ja yleinen voimattomuus raskautti koko hänen ruumistaan. Kirkkaus oli kadonnut hänen otsaltansa, hymyily hänen huuliltaan. Hänen nähtiin yht'äkkiä riemastuvan ilman mitään ilon aihetta ja murehtuvan ilman surun aihetta. Hän pakeni viattomia leikkejänsä, armaita askareitaan ja rakastettuin, omaistensa seuraa; hän kuleksi ilman päämäärää kaikkein yksinäisimmillä seuduilla, etsien lepoa kaikkialta vaan löytämättä sitä mistään. Välistä Paulin nähdessään hän astui riemahdellen tätä vastaan; mutta sitte yht'äkkiä veljeään lähestyessään hämi hänet valtasi, hänen kalpeat poskensa punastuivat ankarasti eikä hän uskaltanut katsella Paulia silmiin. Paul sanoi hänelle: "Vihannuus peittää kalliomme, lintusemme laulavat kun sinut näkevät, kaikki iloitsee ympärilläsi; sinä vain olet surullinen". Ja koettaen tyttöä lohduttaa hän syleili tätä hellästi; mutta Virginia käänsi päänsä pois ja pakeni väristen äitinsä luo. Tyttö parka tunsi vain hämmentyvänsä veljensä hyväilyistä. Paul ei käsittänyt näitä hänelle aivan uusia ja outoja oikkuja. Ja harvoin mikään onnettomuus yksin tulee.
Muuan niistä kesistä, jotka toisinaan hävittävät kuuman ilmanalan maita, levitti tuhoansa tänne saakka. Oltiin loppupuolella joulukuuta[1], jolloin aurinko Kauriin kääntöpiirin kohdalta paahtaa pystysuorasti lankeevilla säteillään Ile de Francen saarta kolme viikkoa umpeensa. Kaakkotuuli, joka täällä vallitsee miltei vuoden ympäri, taukosi puhaltamasta. Pöly kohosi sakeina pilvinä teiltä ja jäi ilmaan ajelehtimaan. Maa rakoili joka haaralla; ruoho paloi karrelle; kuumia höyryjä nousi vuorten kupeilta, ja enin osa puroista tuli kuiville. Ei pilven siekalettakaan ilmautunut meren puolelta. Päivällä vain kohosi punertavia huuruja yli sen pinnan, loimottaen auringon laskiessa kuin tulenliekit. Eikä edes yökään tuonut viilakkuutta hehkuvaan ilmaan. Kuun pallo nousi taivaanrannalle veripunaisena ja suunnattoman suurena. Karjalaumat, jotka nääntyneinä maleksivat kaupungin kupeilla, kurottivat kaulojaan korkealle ilmaan hengittäen raskaasti, ja laaksot kajahtelivat niiden tuskaisesta ammonnasta. Yksin kafferilainen karjapaimenkin oikaisi raajansa kedolle löytääkseen siitä vilvoitusta, mutta maa oli joka paikassa polttavan kuuma ja tukahuttava ilma täynnä sihiseviä hyönteisparvia, jotka koettivat sammuttaa janoaan ihmisten ja eläinten verellä.
[1] Kuuman ilmanalan maissa, s. o. päiväntasaajan ympärillä, vuodenajat ovat päinvastaiset kuin meillä pohjoisessa tai yhtä alaalla etelässä. Niiden kesä, s. o. kuiva vuodenaika, sattuu joulun tienoilla, talvensa eli sateenaikansa juhannuksen tienoilla. Suom. muist.
Eräänä tällaisena hehkuvana yönä Virginia tunsi kipunsa kahta kovemmaksi. Hän nousi vuoteeltaan, istahti sen laidalle ja koetteli taasen levätä, muttei saanut unta ei lepoa missään asennossa. Hän lähti kuutamon välkkeessä kävelemään lammellensa. Sen lähteen hän näki vielä miltei kuivaneenakin lirisevän hopeisena lankana alas kallioiden ruskeilta rinteiltä. Hän sukelsihe veteen. Ensimmältä sen raittius vilvoitti hänen aistimiaan, ja tuhansia suloisia muistoja palasi hänen mieleensä. Hän muisteli, miten hänen äitinsä ja Margareeta hänen lapsuudessaan huvikseen kylvettivät häntä yhdessä Paulin kanssa tässä samassa lammessa; ja kuinka sitte Paul heittäen kylpypaikan yksin hänen haltuunsa oli syventänyt sitä, peittänyt pohjan hiekalla ja kylvänyt sen kaltaille hyvältä hajahtavia ruohoja. Vedessä, paljaitten käsivarsiensa ja povensa vierellä, hän älysi niiden kahden kokospalmun kuvaiset, jotka olivat istutetut hänen ja veljensä synnyttyä ja jotka ylhäällä syleilivät toisiaan vehreillä lehvillään ja nuorilla hedelmätertuillaan. Hän ajatteli Paulin ystävyyttä, joka oli suloisempi kuin kukkien tuoksu, puhtaampi kuin lähteen vesi, lujempi kuin nuo yhteenkasvaneet palmut; ja huokaus kohosi hänen rinnastaan. Hän uneksi yön yksinäisyydestä; ja raivoisa tuli paloi hänen suonissaan. Yht'äkkiä hän hypähti ylös, kauhistuen noita vaarallisia varjoja ja tuota vettä, joka nyt jo poltti enemmän kuin kuuman ilmanalan tuliset säteet. Hän juoksi äitinsä luo etsimään häneltä turvaa omaa itseään vastaan. Useita kertoja hän puristi äitinsä käsiä, tahtoen huojentaa hälle huoliaan. Useita kertoja oli hän juuri mainitsemaisillansa Paulin nimen, mutta ahdistettu sydämensä lamasi häneltä kielen; ja laskien päänsä äidin povelle hän ei voinut muuta kuin kyyneleillään kostuttaa sitä.
Rouva de La Tour arvasi kyllä syyn tyttärensä haikeuteen, muttei tohtinut siitä hälle puhua. "Rakas lapseni", sanoi hän, "turvaa Jumalaan, häneltä tulee elämä ja terveys. Hän sinua tänään koettelee, palkitakseen sen sulle huomenna. Muista että olemme tässä maailmassa hyvettä harjoittamassa."
Tällä välin kumminkin alkoi ylellisen kuumuuden vaikutuksesta merestä nousta vesihöyryjä, jotka suunnattoman sateenvarjon tavoin peittivät koko saaren. Vuorten huiput kokosivat niitä puoleensa, ja salaman leimauksia värähteli tuon tuostakin sumujen peittämiltä kukkuloilta. Pian alkoivat metsät, lakeudet ja laaksot kajahdella pelättävistä ukkosenjyrähdyksistä, ja hirmuisia sadekuuroja lankesi kuin kuohuvia koskia taivaasta. Vaahtoisia virtoja syöksyi kohisten alas vuoren sivuja; laakson pohja oli pian mylvivänä merenä; tämä ylänkö, jolla molemmat majat sijaitsivat, muuttui pieneksi saareksi ja laakson suu suluksi, mistä pauhaavien vesien mukana kulki maakappaleita, puita ja paasia sekasin yhtenä myllerryksenä.