Usein luki rouva de La Tour kaikkein kuullen jonkun liikuttavan kertomuksen Vanhasta tai Uudesta Testamentista. He eivät liioin viisastelleet näiden pyhäin kirjain sisällöstä, sillä uskonto oli heille yksinomaan luonnollisen tunteen asia ja heidän siveysoppinsa hyvien töiden harjoittamista, niinkuin Evankeliumi opettaa. Heillä ei ollut erityisiä päiviä huvittelemiseen eikä toisia katumukseen. Jokainen päivä oli heille juhlapäivä, ja koko luonto heidän ympärillään oli Herran temppeli, jossa he lakkaamatta ihailivat Jumalan ääretöntä viisautta, kaikkivaltaa ja laupeutta. Tällainen luottamus korkeimpaan voimaan lohdutti heitä menneisyyden suhteen, rohkaisi heitä nykyoloissa ja ja täytti heidän mielensä tulevaisuudentoivolla. Täten nämä naiset, jotka onnettomuus oli tuonut luontoemon helmaan, kehittivät itsessään ja lapsissaan niitä tunteita, joilla luonto estää meitä tyyten vaipumasta kovanonnen taakan alle.
Mutta levollisinkin mieli voi joskus synkistyä; ja jos jolloinkin joku tämän piirin jäsenistä näytti surulliselta, kokoutuivat kaikki muut hänen ympärilleen ja poistivat häneltä mielihaikeuden enemmän osanottavaisuudellaan kuin pitkillä lohdutuspuheilla. Kukin heistä tällöin menetteli oman luonteensa mukaisesti: Margareeta käytti vilkasta iloisuuttaan, rouva de La Tour lempeätä jumalanpelkoaan, Virginia helliä hyväilyjään ja Paul suoramielistä sydämmellisyyttään. Yksin Mari ja Domingokin tulivat apuun. Hekin huolestuivat, kun näkivät jonkun huolestuneeksi, ja itkivät itkeväin kanssa. Niin liittyivät nämä hennot taimet toisiinsa siten paremmin myrskyjä kestääkseen.
Kauniina vuodenaikana he joka sunnuntai kävivät kuulemassa messua Pamplemoussen kirkossa, jonka tapulin näette tuolla alhaalla tasangolla. Sinne tuli rikkaitakin saarelaisia kantotuoleissaan, ja he yrittivät monesti tehdä noiden niin yksimielisten perheiden tuttavuutta ja kutsuivat heitä huveihinsa; mutta nämä vastasivat aina heidän kutsuihinsa kunnioittavasti ja kohteliaasti kieltäen, vakuutettuja kun olivat, että mahtavat etsivät heikkojen seuraa vain imartelijoita saadakseen, ja että imartelijaksi ehdottomasti tulee, kun ylistää toisen niin huonoja kuin hyviä taipumuksia. Toiselta puolen he välttivät yhtä varovasti saaren alhaisempain asujanten seuroja niissä vallitsevan kateuden, panettelunhalun ja tapainraakuuden takia. Siitä oli ensimmältä seurauksena, että edelliset pitivät heitä liian ujoina, jälkimmäiset ylpeinä; mutta heidän varovaiseen käytökseensä yhdistyi nöyryyttä ja kohteliaisuutta, etenkin köyhiä kohtaan, niin että he vähitellen saavuttivat sekä rikkaiden kunnioituksen että köyhien luottamuksen.
Messun jälkeen heitä useasti tultiin pyytämään jollekin kristillisen rakkauden työlle. Milloin pyysi joku mieleltään raskautettu heiltä neuvoa, milloin joku lapsi rukoili heitä tulemaan äitinsä luo, joka makasi lähittyydessä kipeänä. Heillä oli aina mukanaan hyödyllisiä lääkkeitä saaren tavallisien tautien varalta, ja heidän ystävällinen tapansa niitä tarjotessaan antoi näille pikku palveluksille sitä suuremman arvon. Erittäinkin onnistui heidän haihduttaa sieluntuskia, jotka heikolle tekevät yksinäisyyden niin sietämättömäksi. Rouva de La Tour puheli sellaisella varmuudella Jumalan olemassaolosta, että sairas häntä kuunnellessaan luuli Jumalan jo olevan läsnä. Virginia palasi usein näiltä retkiltä silmät kosteina kyynelistä, mutta sydän iloa täynnä, sillä hänellä oli ollut tilaisuus hyvää tehdä. Hän se olikin, joka edeltäpäin valmisti nämä sairaille tarpeelliset lääkkeet ja sanomattoman suloisesti heille niitä tarjosi. Näillä laupeudentöillä käydessään he toisinaan jatkoivat matkaansa Pitkänvuoren laakson kautta aina minun luokseni asti, jolloin odotin heitä päivälliselle kanssani sen pienen joen kaltaalla, mikä juoksee asuntoni ohitse. Tämmöisiä tilaisuuksia varten olin varustanut itselleni muutamia pullollisia vanhaa viiniä, lisätäkseni intiaaniateriamme iloisuutta tällä Europan makealla ja sydäntä virkistävällä tuotteella. Joskus muulloin yhdyimme meren rannalla, eräitten toisten pikkuvirtain laskemapaikoilla, mitkä virrat täällä eivät juuri ole puroja suuremmat. Kotoa toimme mukanamme kasviaineksista valmistettuja ruokia, joihin lisäsimme meren yltäkylläistä vieraanvaraa. Sen rannoilta pyysimme kivikaloja, polyyppeja, punakaloja, merirapuja, simpukoita, äyriäisiä, meripiikkejä, ostereja ja kaikellaisia raakkuja. Meren pelottava näky tarjosi meille usein mitä tyvenintä huvia. Istuessamme kalliolla samettipuun siimeksessä katselimme hirmuisia aaltoja, jotka vyöryivät kaukaa mereltä ja pirstautuivat huumaavalla pauhulla aivan jalkojemme juureen. Paul, joka muutenkin ui kuin kala, kävi usein riuttoja pitkin rohkeasti aaltoja vastaan; kun ne sitte etenivät lähemmäksi, pakeni hän ylös rannalle niiden vaahtoisten ja karjuvain hyrskyjen alta, jotka ajoivat häntä takaa aina kuivalle asti. Mutta Virginia tämän nähdessään kiljasi pelosta ja sanoi mokoman leikin häntä hirvittävän.
Aterioituamme lauloivat ja tanssivat meidän nuoremme. Virginia lauloi maalaiselämän onnellisuudesta ja merimiestä kohtaavista vaaroista, joille ahneutensa hänet saattaa alttiiksi tuolle raivoisalle elementille antautuessaan, kun maanviljelys sen sijaan suo niin paljon rauhallisia etuja. Välistä hän Paulin kanssa esitti pantomiimin, niinkuin olivat nähneet neekerien tekevän. Ihmisten ensimmäinen puhelu lienee ollutkin pantomiimia[1]. Sen tuntevat melkein kaikki kansat; se on niin luonnollista ja ymmärrettävää, että valkoiset lapset viipymättä oppivat sen, kun ovat nähneet neekerien sitä esittävän. Muistutellen siitä, mitä äitinsä oli hänelle lukenut, mieleensä ne kohdat, jotka häntä enimmän olivat liikuttaneet, näytteli Virginia niiden päätapaukset varsin luontevasti. Niinpä hän Domingon patarummun päristessä astui varovasti eräälle lähteelle ammentaakseen siitä vettä. Domingo ja Mari, joiden oli määrä esittää midianilaisia paimenia, estivät häntä siinä ja karkottivat hänet pois. Silloin ryntäsi Paul esiin, löi paimenet ja täytti Virginian astian vedellä; ja auttaen sitä hänen päänsä päälle, pani hän samalla hänen otsalleen talvikkein punasista kukista sidotun seppeleen, joka erinomaisesti kohotti tyttösen hienon hipiän puhtoisuutta. Minä näyttelin tässä leikissä Reguelin osaa ja annoin Paulille tyttäreni Sephoran emännäksi.
[1] Pantomiimilla tarkotetaan sellaista näyttelemistä, jossa sanojen sijasta käytetään vain eleitä. Suom. muist.
Toisella kertaa Virginia esitti kohtalon vainoomaa Ruthia, joka köyhänä leskenä palajaa kotimaahansa ja siellä pitkän poissaolonsa jälkeen huomaa itsensä vallan muukalaiseksi. Domingo ja Maria olivat olevinaan elonleikkaajia. Virginia yrittelihe poimimaan tähkäpäitä sieltä täältä heidän jälestänsä. Paul silloin otti patriarkan käskevän ryhdin ja teki hänelle kysymyksiä, joihin tyttö vapisten vastasi. Pian kumminkin Paulissa heräsi sääli, hän tarjosi viattomasti sorretulle vieraanvaraisuutta ja turvaa; hän täytti Virginian esiliinan kaikellaisilla ruokatavaroilla ja toi hänet meidän — kaupungin vanhimpain — eteen, julistaen välittämättä Virginian köyhyydestä ottavansa hänet vaimokseen. Tämän kohtauksen nähdessään muistui rouva de La Tourin mieleen sukulaistensa armottomuus, oma avuton tilansa leskeksi jouduttuaan ja Margareetalta saamansa hyvä kohtelu, sekä vielä nykyinen toivonsa heidän lastensa vastaisesta onnekkaasta yhtymisestä, niin ettei hän voinut pidättää itkuaan. Tämä hyvien ja pahojen päivien aatos sai meidätkin kaikki vuodattamaan surun ja ilon kyyneliä.
Näitä näytelmiä esitettiin sellaisella todenmukaisuudella, että luuli itsensä siirretyksi Syrian tai Palestinan kedoille. Meiltä ei puuttunut tämmöisille näytelmille kuuluvia näyttämökoristeita, valaistusta eikä orkesteriakaan. Näyttämönä oli tavallisesti joku tienristeys metsässä, missä tienhaarat muodostuivat ympärillämme tuuhealehväisiksi holvikaariksi. Niiden alla olimme koko päivän suojatut helteeltä; mutta kun aurinko oli alennut taivaan rannalle, särkyivät sen säteet puunrunkoja vastaan ja jakautuivat pitkinä loistavina lankoina metsän pimentoihin, aikaansaaden siten suurenmoisen vaikutuksen. Välistä sen kehä tuli kokonaan näkyviin jonkun polun päästä ja täytti silloin ilman häikäisevällä valolla. Puitten vehreys, jota altapäin valaisi auringon sahraminkeltainen hohde, välkkyi topaasin ja smaragdin loisteella; puitten sammaltuneet, ruskeat rungot näyttivät muuttuneen muinaisaikaisiksi pronssipylväiksi; ja linnut, jotka jo olivat vetäytyneet rauhaisiin leposijoihinsa lehvien siimekseen, tervehtivät hämmentyneinä tätä uutta aurinkoa tuhatäänisellä laululla.
Yö meidät usein yllätti näissä maalaisjuhlissamme; mutta raitis ja lempeä ilma salli meidän levätä yömme metsässä lehtikatoksen alla, ilman että tarvitsi pelätä rosvoja läheltä tai kaukaa. Seuraavana aamuna kaikki palasivat kotiansa, minkä löysivät samassa tilassa kuin olivat sen jättäneetkin. Sillä tällä varsinaista kauppaliikettä vailla olevalla saarella vallitsi silloin sellainen rehellisyys ja yksinkertaisuus tavoissa, että monissa taloissa ei ovia pantu lainkaan salpaan, ja sellainen kapine kuin lukko oli useille kreoleille vallan ihmekalu.
Vuoden varrella sattui kuitenkin päiviä, joihin liittyivät Paulin ja Virginian riemullisimmat ajatukset: ne olivat heidän äitiensä nimipäivät. Virginia ei milloinkaan laiminlyönyt vehnäkakkujen leipomisen mieluista hommaa, joita hän lähetti sellaisille köyhille valkoihoisille perheille, mitkä tällä saarella syntyneinä eivät koskaan olleet saaneet maistaa europalaista leipää ja mitkä kykenemättä orjia pitämään olivat pakotetut elämään metsissään yksinomaan leipäpuun hedelmällä; eivätkä ne sitäpaitsi köyhyytensä tukena omistaneet sitä tylsämielisyyttä, mikä orjuutta seuraa, eivätkä sivistyneen kasvatuksen antamaa rohkeamielisyyttä. Nämä kakut olivat ainoat lahjat, mitä Virginia heidän taloutensa vähistä varoista voi valmistaa; mutta hän antoi ne niin hyvästä sydämmestä, että ne saivat siitä kaksinkertaisen arvon. Paul sai toimekseen viedä ne yllämainituille perheille, jotka niitä vastaanottaessaan lupasivat seuraavana päivänä tulla vieraisille rouva de La Tourin ja Margareetan luo. Silloin nähtiin saapuvan erään perheenäidin parin kolmen kalpean ja laihan tyttärensä kanssa, jotka olivat niin ujoja, etteivät julenneet kohottaa katsettaan maasta. Mutta Virginia tuli heille avuksi; hän tarjosi heille virvoituksia, joiden hyvyyttä hän korotti kääntämällä aina heidän huomiotaan johonkin erityiseen puoleen niissä. Tuo mehuneste oli Margareetan keittämä, tämä hänen oman äitinsä, tuon hedelmän oli hänen veljensä poiminut korkealta puusta. Paulin piti tyttöjä tanssittaa. Virginia ei jättänyt heistä huomiotaan, ennenkun näki heidät kaikki tyytyväisiksi ja kylläisiksi; hän tahtoi, että he ottaisivat osaa koko hänen kotinsa iloon. "Onnellinen on vain se, joka voi tuottaa toisillekin onnea", sanoi hän. Kun vieraat tekivät poislähtöä, vaati hän heitä ottamaan myötänsä minkä oli nähnyt heitä paraiten miellyttävän, puolustellen lahjainsa tarpeellisuutta niiden uutuudella tai harvinaisuudella. Huomatessaan heidän vaatetuksensa kehnouden hän valitsi äitinsä luvalla joitakuita omista vaatekappaleistaan, mitkä pyysi Paulin kenenkään näkemättä viemään heidän mökkiensä oven eteen. Näin hän teki hyvää itse Jumalan tavalla, salaten itsensä ja näyttäen vain tekonsa.