Ja rouva de La Tourin majan, heidän yhteisen kokouspaikkansa, ovelle seuraavan:
At secura quies, et nescia fallere vita.
"Tässä asuu hyvä omatunto ja erehtymätön elämä."
Mutta Virginia ei hyväksynyt minun latinaani. Hän sanoi kirjoituksen, jonka olin piirtänyt hänen viirinsä tankoon, olevan liian pitkän ja oppineen. "Minusta olisi parempi", sanoi hän, "jos siinä olisi: 'Alati häilyvä, mutta kuitenkin kestävä'." — "Se kirjoitus", vastasin minä, "sopisi vielä paremmin siveydelle." Huomautukseni sai hänet punastumaan.
Näitten onnellisten ihmisten sydämmissä herätti vastakaikua kaikki seikat heitä ympäröivässä luonnossa. He olivat antaneet mitä suloisimpia nimiä ulkonäöltään mitä mitättömimmillekin esineille. Muuatta appelsiini- ja banaanipuiden ja ruusupensasten ympäröimää paikkaa, missä Paul ja Virginia toisinaan kävivät tanssimassa, kutsuttiin Sovuksi. Vanha puu, jonka juurella rouva de La Tour ja Margareeta olivat kertoneet toisilleen onnettomuuksistaan, sai nimekseen Kuivatut kyyneleet. Bretagne ja Normandia olivat pari pientä maatilkkua, joihin he olivat kylväneet viljaa, mansikoita ja herneitä. Domingo ja Mari, joita samaten kotimaansa Afrikan muistot elähyttivät, kutsuivat syntymäseutujensa mukaan kahta paikkaa, missä kasvoi korien kutomiseen soveliasta ruohoa ja minne he olivat istuttaneet kurpitsipuun, Angolaksi ja Fouillepointeksi. Siten säilyttivät nämä siirtolaisperheet suloisia muistoja kukin isänmaastaan vastaavan ilmanalan tuotteilla ja lievittivät kaipaustaan vieraassa maassa. Oi, miten tuhansia ihania muistoja olenkaan tuntenut puiden, lähteiden ja kallioitten herättävän tällä paikalla, jolla nyt sekasorto vallitsee ja josta, yhtä vähän kuin Kreikan klassillisesta mantereestakaan, ei ole jälellä muuta kuin raunioita ja liikuttavia nimiä.
Kaikkein viehättävin paikka tällä tasangolla oli kumminkin niin kutsuttu Virginian lepopaikka. Sen kallion juurella, jota sanottiin Ystävyyden merkkipaikaksi, on vuorenrotko, ja siitä pulppuaa esiin lähde, muodostaen jo alkujuoksussaan pienen lammikon, jota kaikilta puolilta ympäröivät hienoa nurmea kasvavat penkereet. Kun Margareeta oli synnyttänyt Paulin, lahjoitin hänelle erään intialaisen kokospähkinän, jonka itse olin saanut lahjaksi. Hän istutti tämän hedelmän tuon lammen rannalle, jotta siitä nouseva puu olisi kerran hänelle muistona poikansa syntymästä. Hänen esimerkkiään noudattaen myöskin rouva de La Tour istutti samaan paikkaan toisen samanlaisen hedelmän Virginian synnyttyä. Näistä kahdesta hedelmästä kasvoi kaksi kokospalmua, jotka tulivat olemaan näitten molempien perheitten ainoana arkistona; toista kutsuttiin Paulin, toista Virginian puuksi. Ne kasvoivat samassa suhteessa kuin niiden nuoret haltijat, melkein yhtä pitkiksi; ja kahdentoista vuoden kuluttua niiden latvat jo kohosivat majojen kattoja korkeammalle. Jo koskettelivat niiden oksat toisiansa, ja niiden nuoret hedelmätertut kuvastelivat itseään lammen pinnassa. Lukuunottamatta niiden istuttamista oli tämä kallionrotko muuten jätetty luonnon itsensä kaunistettavaksi. Sen ruskeille, kosteille pinnoille loivat leveät kivimatarat vihantia ja mustia juovia, ja kanervapensasten tuuheat vanat huojuivat tuulessa kuin vehreän- ja purppuranväriset nauhat. Niiden naapureina kasvoi reunuksilla talvikkeja, joiden kukat muistuttavat punasia leukoijia, ja Espanjan pippuriyrttejä, joiden veripunaset palot voittavat korallinkin loistossa. Ympärillä tuoksui balsamikukkia herttamaisine lehtineen ja basilika-yrttejä, jotka hajahtavat fyytineilikalta. Vuoren huipulta riippui alas köynnöskasveja, jotka liehuvina verhoina peittivät kallioseiniä kuten vehreät esiriput. Paikan rauhallisuus houkutteli merilintuja yöpymään sinne. Auringonlaskun aikaan nähtiin myrskylinnun ja merikiurun lentelevän pitkin merenrantaa, ja korkealla ilmassa liiteli musta fregattilintu ja valkea tropiikkilintu, jotka päiväntähden kera jättivät Intian valtameren yksinäisyyden. Tämän lähteen reunalla, jonka koristelu oli yhtä haavaa niin loistava ja jylhä, Virginia mielellään lepäsi. Usein hän tuli tänne pesemään perheen liinavaatteita noiden kahden kokospalmun juurella. Joskus vei hän kuttunsakin sinne laitumelle. Valmistaessaan juustoa niiden maidosta huvitti häntä katsella, kuinka ne kiipeilivät ruohoa etsimässä kallion jyrkillä rinteillä ja välistä väikkyivät kuni ilmassa jonkun kallionlohkareen terävällä kärellä. Kun Paul huomasi paikan miellyttävän Virginiaa, toi hän sinne läheisestä metsästä kaikenlaisten lintujen pesiä. Emälinnut seurasivat poikasiaan ja kotiutuivat pian tähän uuteen siirtolaan. Virginia niille toisinaan sirotteli riisin, maissin ja hirssin jyviä. Heti kun hän tuli näkyviin, jättivät viheltävät rastaat, suloääniset bengalilinnut ja tulipunasella höyhenpuvulla koreilevat kardinaalilinnut pesänsä, smaragdinvihreät papukaijat laskeutuivat alas läheisistä palmupuista, peltokanat riensivät juoksujalkaa ruohikon halki, — kaikki syöksyivät esiin sikin sokin kuin kanaparvi hänen jalkoihinsa. Häntä ja Paulia huvitti suuresti katsella niiden leikkejä, niiden ruokahalua ja helliä hyväilyjä.
Armaat lapset, näin vietitte ensi elinpäivienne viattoman ajan, alati kehittyen hyvissä töissä! Kuinka monesti kiittivätkään äitinne tällä paikalla, teitä syliinsä ottain, taivasta siitä lohdutuksesta, jota te heille annoitte heidän vanhuudessaan, ja siitä että saivat nähdä teidän astuvan elämään niin hyvillä enteillä! Kuinka monesti olen minäkin näiden kallioiden juurella jakanut kanssanne yksinkertaisen aterianne, joka ei riistänyt henkeä yhdeltäkään luontokappaleelta. Kurpitsat täynnä maitoa, tuoreet munat, banaaninlehdillä tarjotut riisikakut, kukkuraiset korit perunoita, mangohedelmiä, appelsiineja, granaattiomenia, banaaneja, taateleja ja ananashedelmiä antoivat meille mitä puhtainta ravintoa, mitä ihaninta silmänruokaa ja virvoittavinta nestettä.
Keskustelumme oli laadultaan yhtä herttaista ja viatonta kuin nämä pidotkin. Paul usein puhui päivän töistä ja huomisen askareista. Aina hän mietti jotain uutta ja tätä seuraa hyödyttävää. Jossakin olivat tiet epämukavia; toisaalla oli paha istua; nuo nuoret lehdot eivät antaneet tarpeeksi siimestä; Virginialle olisi joku toinen paikka mieluisampi.
Sateisen vuodenajan he viettivät kaikki yhdessä kotona, haltijat ja palkolliset, kutoen ruohomattoja ja bambu-koreja. Seinillä riippuivat hyvässä järjestyksessä haravat, kirveet ja lapiot, ja näiden maanviljelyskalujen kohdalla lattialla niillä saatu saalis: riisisäkit, vehnälyhteet ja banaanivarastot. Herkullisuuttakin täällä tapasi yltäkylläisyyden ohella. Margareetalta ja äidiltänsä oli Virginia oppinut valmistamaan makeata ja sydäntä virkistävää juomaa sokeriputken, sitroonan ja sedraattihedelmän mehusta.
Kun yö tuli, söivät he iltaistaan lampun valossa; sitte kertoi rouva de La Tour tai Margareeta tarinoita matkustavista, jotka öiseen aikaan olivat eksyneet Europan metsissä ja joutuneet rosvojen käsiin, tahi jonkun laivan haaksirikosta, jonka myrsky oli heittänyt jonkun aution saaren rannalle. Nämä jutelmat liikuttivat suuresti lasten tunteellista mieltä; ja he rukoilivat taivasta, että heidänkin kerran suotaisiin osottaa armeliaisuutta sellaisille kovaosaisille. Sitte erosivat molemmat perheet toisistaan ja kävivät kumpikin levolle omaan majaansa, kaipauksella odottaen huomispäivän yhtymistä. Usein he nukahtivat sateen roiskinaan, joka valui virtana heidän huoneittensa katoille, tai tuulen huminaan, joka toi heidän korviinsa riuttoja vastaan särkyväin aaltojen etäisen pauhinan. He silloin kiittivät Jumalaa oman henkensä turvallisuudesta, joka tuntui kahta arvollisemmalle vaarojen etäällä uhatessa.