Vuorten huipuilta juoksevat purot muodostivat laakson pohjassa paikoin lähteitä, paikoin lammikoita, joiden pinnassa, kuni vihannan kasvullisuuden kehystämässä kuvastimessa, päilyivät kukkivat puut, harmaat kalliot ja taivaan sinilaki.
Vaikka maaperä täällä on hyvin epätasainen, oli näitä istutuksia sentään enimmäkseen yhtä helppo käsin hoitaa kuin silmin katsella. Todellisuudessa olimme me kaikki yksissä neuvoin avustaneet häntä tämän tuloksen saavuttamisessa. Hän oli tehnyt käytävän tämän laakson ympäri ja siitä lähteviksi useita sivuhaaroja, jotka ulottuivat kehän ulkopiiristä keskustaan asti. Jylhimmätkin paikat hän oli käyttänyt hyväkseen ja osannut sovittaa teitten mukavuuden maan karuuden mukaan, niinkuin oli saattanut viljelyskasvit viihtymään metsäkasvien kanssa, ja kaikki mitä sirkeimpään sopusointuun. Noista lukemattomista vierukivistä, jotka nyt tukkivat nämä tiet kuten suurimman osan tämän saaren pintaakin, hän oli sinne tänne latonut röykkiöitä, joiden rakoihin loi multaa ja istutti niihin ruusu- ja vadelmapensasten ynnä muiden kivistössä menestyväin pensaskasvien juuria. Vähässä ajassa nämä rumat ja kolkonnäköiset kiviröykkiöt koreilivat mitä kauneimmalla vihannuudella ja kukkasloistolla. Vanhojen nuokkuvain puiden paartamat kallionkolot muodostivat maanalaisia holveja, minne ei helle tunkeutunut ja missä keskipäivälläkin oli vilvas oleskella. Muuan polku luikerteli jylhään metsänkätköön, jonka keskellä tuulten suojassa kasvoi istutettu puu, hedelmiä täynnä. Tuolla häilyi viljavainio, täällä kukki puutarha. Näille poluille näkyivät asumukset, noille toisille vuoren huimaavat huiput.
Eräässä tiheässä, köynnöskasveja ja tatamak-puita kasvavassa metsikössä ei keskipäivälläkään voinut nähdä eteensä; mutta tuon läheisen, vuoresta esiinpistävän kallion laelta näkyi koko tämä laakso ja kauvempana meri, jolla silmä toisinaan erotti Europasta tulevan tai sinne lähtevän laivan. Tälle kalliolle molemmat perheet tavallisesti iltasin kokoutuivat nauttimaan raitista ilmaa ja iloitsemaan kukkien tuoksusta, lähteiden lorinasta ja valojen ja varjojen viime leikistä.
Mitään suloisempaa tuskin voi kuvitella kuin ne nimitykset, joita he olivat antaneet useimmille tämän sokkelon viehättävistä paikoista. Kallio, josta juuri kerroin ja josta minun tuloni jo kaukaa nähtiin, oli saanut nimekseen: Ystävyyden merkkipaikka. Paul ja Virginia olivat kerran leikkiessään istuttaneet sinne bamburuovon, jonka päähän kohottivat vähäisen valkean liinan niin pian kun huomasivat minut tulevaksi; — niinkuin naapurikukkulalta aina lipulla annetaan merkki, kun joku laiva ilmautuu merellä. Kerran juolahti mieleeni piirtää kirjoitus tämän ruovon varteen. Matkoillani on minua huvittanut katsella muinaisajan muotokuvia ja muistomerkkejä, varsinkin kun ne ovat olleet varustetut hyvin mietityllä kirjoitelmalla; olen silloin ollut kuulevinani kivestä ihmisäänen, joka on kaikunut halki vuosisatojen ja muistuttanut matkustajalle keskellä autiota erämaata, ettei hän ole siinä yksin, että samoilla paikoilla on ennenkin asunut ihmisiä, jotka ovat tunteneet, aatelleet ja kärsineet kuten hän. Jos sellainen kirjoitus on peräisin joltakin hävinneeltä kansakunnalta, kohottaa se henkemme äärettömyyden piiriin ja herättää siinä aavistuksen omasta kuolemattomuudestaan, sillä se osottaa ajatuksen elävän valtakuntainkin hävittyä.
Piirsin siis Paulin ja Virginian viirin hoikkaan runkoon nämä
Horatiuksen säkeet:
… Fratres Helenæ, lucida sidera,
Ventorumque regat pater,
Obstrictis aliis, præter Iapyga.
"Helenan veljet, nuo teidän laillanne loistavat tähdet, ja itse tuulien isä teitä ohjatkoot, elköötkä salliko muiden tuulien kuin länsituulosen päällenne puhaltaa."
Muutaman tatamak-puun kaarnaan, jonka varjoon Paul joskus istahti katselemaan tuolla kaukana käyvää merta, piirsin seuraavan Virgiliuksen säkeen:
Fortunatus et ille qui novit agrestes!
"Onnellinen olet, poikani, joka tunnet vain maalaisten jumalat!"