Paul ja Virginia

by Bernardin de Saint-Pierre

Tällä tavoin he vitkalleen etenivät metsän halki; mutta korkeat puut ja tiheät lehvät peittivät pian heidän näkyvistänsä Kolmirintaisen vuoren, jota kohti astuivat, vieläpä auringonkin, joka jo teki laskuaan. Vähitellen he vielä huomaamattaan eksyivät siltä tallatulta polulta, jota tähän asti olivat kulkeneet, ja huomasivat tulleensa puiden, köynnöskasvien ja kallioiden täyttämään umpisokkeloon, josta eivät mitenkään löytäneet ulospääsyä. Paul asetti Virginian istumaan ja alkoi itse juoksennella sinne tänne hänen ympärillänsä, löytääkseen tietä tiheästä metsiköstä; mutta se oli turhaa vaivaa. Hän kiipesi korkeaan puuhun nähdäkseen edes Kolmirinta-vuoren, mutta yltympäri ei hän erottanut muuta kuin puiden latvoja, joista laskevan auringon säteet enää ainoastaan harvoja valaisivat. Sill'aikaa peitti vuorten varjo laaksoissa olevat metsät; tuuli hiljeni kuten tavallisesti auringon laskiessa; syvä hiljaisuus vallitsi näissä yksinäisissä korvissa, eikä muita ääniä kuulunut kuin vain hirvien ammunta, jotka tulivat etsimään leposijaa näiltä syrjäisiltä seuduilta. Toivoen jonkun harhailevan metsästäjän kuulevan hänen äänensä, rupesi Paul huutamaan täydestä voimastaan: "Tänne päin, tänne päin, avuksi Virginialle?" Mutta vain metsän kaiut vastasivat hänen huutoonsa ja toistivat moneen kertaan: "Virginialle!… Virginialle!…"

Vaivoista ja mielikarvaudesta perin väsyneenä Paul laskeutui alas puusta ja rupesi miettimään keinoja miten viettää yön tässä paikassa; mutta siinä ei ollut lähdettä, ei palmuja, ei edes kuivia oksiakaan, joista olisi voinut nuotion rakentaa. Nyt hän sai kokea kuinka riittämättömät hänen apuneuvonsa olivat, ja hän purskahti itkuun. "Elä itke, ystäväni", lohdutti Virginia, "ellet tahdo minun menehtyvän surusta. Minunhan on syy kaikkiin sinun kärsimyksiisi ja siihen murheeseen, johon äitimme nyt ovat joutuneet. Ei pidä tehdä mitään, ei edes hyvääkään, vanhemmilta lupaa pyytämättä. Voi, kuinka varomaton minä olen ollut!" Ja hänkin puhkesi kyyneliin. Kuitenkin sanoi hän Paulille: "Rukoilkaamme Jumalaa, veljeni, hän on meitä armahtava."

Tuskin he olivat ennättäneet päättää rukouksensa, kun kuulivat koiran haukuntaa. "Se on varmaankin", arveli Paul, "jonkun metsästäjän, joka tulee illalla hirviä väijymään." Kotvan kuluttua haukunta kuului kovemmin. "Minusta tuntuu kuin olisi se Fidele, meidän oma koiramme", sanoi Virginia. — "Ihan niin, tunnen sen äänen; olisimmeko tulleet jo oman vuoremme juurelle?"

Ja todellakin seuraavassa tuokiossa syöksähti Fidele heidän jalkoihinsa, ulvoi, vinkui ja hyväili heitä rajusti. Eivät olleet he vielä toipuneet hämmästyksestään, kun samassa näkivät Domingon, joka juoksi heidän luoksensa. Tämän hyvän, ilosta itkevän neekerin ilmautuminen saattoi heidätkin itkemään, niin etteivät saaneet sanaa suustaan. Kun Domingo oli saanut heidät tajuihinsa, huudahti hän: "Oi rakkaat nuoret valtijaani, mihin levottomuuteen olettekaan saattaneet äitinne! Kuinka he hämmästyivät, kun eivät kirkosta palattuaan löytäneet teitä! Minä olin seurannut heitä messuun, ja Mari, joka oli askaroinut jossakin sopessa, ei osannut sanoa minne te olitte joutuneet. Minä juoksentelin talomme ympäri tietämättä mistä teitä etsiä. Vihdoin otin teidän vanhoja vaatteitanne, annoin Fidelen nuuskia niitä, ja aivan kuin olisi tuo eläinparka minua ymmärtänyt, rupesi se paikalla etsimään teidän jälkiänne; yhä viuhtoen hännällään vei se minut aina Mustallevirralle saakka. Siellä sain tilanomistajalta kuulla, että olitte tuoneet takaisin erään karanneen orjattaren ja että hän oli luvannut tälle armon teidän tähtenne. Mutta minkä armon! Hän näytti minulle naisparan, joka oli jaloistaan kahleilla sidottu puupölkkyyn, kolmipiikkinen rautarengas kaulassa. Sieltä vei Fidele yhä nuuskien minut Mustanvirran varrella olevalle vuorelle, jossa pysähtyi ja rupesi haukkumaan täyttä kurkkua; se oli erään lähteen partaalla lähellä kaadettua palmua ja tulta, joka vielä suitsi. Lopuksi toi se minut tänne. Olemme nyt Kolmirintaisen vuoren juurella, mistä meillä vielä on hyvän neljän tunnin matka kotia. Mutta nyt teidän pitää syödä ja vahvistaa voimianne." Hän tarjosi heille kakun, hedelmiä ja leilillisen juomaa, jonka heidän äitinsä olivat vedestä, viinistä, sitroonanmehusta, sokerista ja muskotista valmistaneet lapsillensa vahvistukseksi ja virkistykseksi. Virginia huokasi muistellessaan orja paran kohtaloa ja äitiensä levottomuutta. Moneen kertaan toisti hän: "Voi kuinka vaikeata onkaan tehdä hyvää!" Sill'aikaa kun Paul ja Virginia ruoalla ja juomalla itseään vahvistivat, iski Domingo tulta, ja etsittyään kallioiden välistä väärän puun, jota sanotaan kiertopuuksi ja joka tuoreenakin palaa ilmiliekillä, viritti hän siitä tulisoihdun, sillä yö oli jo tullut. Mutta kun heidän piti yrittää matkalle, tuli vielä vastaan pahempi este: Paul ja Virginia eivät enää voineet käydä, heidän jalkansa kun olivat turvonneet ja vallan punaset. Domingo oli kahden vaiheella, menisikö kauvempaa hakemaan heille apua vai viettäisikö täällä yön heidän kanssaan. "Missä on se aika", valitti hän, "jolloin vielä kannoin teitä molempia käsivarsillani? Nyt te olette tulleet isoiksi, ja minä olen vanha." Kun hän vielä näin neuvottomana mietiskeli, ilmaantui parinkymmenen askeleen päähän heistä parvi karanneita neekeriorjia. Joukon johtaja lähestyi Paulia ja Virginiaa ja sanoi: "Te kiltit pienet valkoihot, elkää pelätkö! Olemme nähneet teidän tänä aamuna käyvän erään neekerinaisen kanssa Mustallevirralle pyytämään hänelle armoa ilkeältä isännältään. Tämän vuoksi kiitollisuudesta kannamme teidät nyt kotia olallamme." Sitte hän antoi vihjauksen, ja neljä väkevintä neekeriä teki tuota pikaa paarit puunoksista ja köynnöskasveista, joille asettivat molemmat nuoret ja nostivat ne olkapäillensä. Niin lähtivät he matkaan, Domingon kulkiessa edellä tulisoihtu kädessä ja koko joukon ilosta huutaessa ja siunatessa heitä. Liikutettuna sanoi Virginia veljelleen: "Ah ystäväni, Jumala ei sentään koskaan jätä hyvää työtä palkitsematta!"

Vasta puoliyön aikaan he saapuivat kotivuoren juurelle, jonka kukkuloilla paloi useita tulia. Tuskin noustuaan vuorelle kuulivat he huudettavan: "Tekö siellä tulette, lapsukaiseni?" Yksin suin neekerien kanssa he vastasivat: "Niin, me täällä olemme!" Ja pian he saivat nähdä äitinsä ja Marin, jotka tulisoihdut kädessä astuivat heille vastaan. "Onnettomat lapset", huusi rouva de La Tour, "mistä te tulette? Mihin tuskaan te meidät olette saattaneet!" — "Tulemme Mustaltavirralta", sanoi Virginia, "olimme pyytämässä armoa karanneelle orja raukalle, jolle aamulla annoin aamiaisemme, jottei hän olisi kuollut nälkään; ja nämä toiset karanneet neekerit ovat kantaneet meidät kotia." Rouva de La Tour syleili tytärtään sanaakaan sanomatta; ja Virginia, joka tunsi kasvojensa kostuvan äitinsä kyynelistä, virkkoi: "Te korvaatte minulle kaiken pahan, mitä olen kärsinyt!" Margareta sulki ilosta hurmaantuneena Paulin syliinsä ja sanoi: "Ja sinäkin, poikani, olet tehnyt hyvän työn!" Saatettuaan lapsensa majoihinsa valmistivat molemmat äidit runsaan aterian karanneille orjille, jotka sitte palasivat metsiinsä toivottaen heille kaikinpuolista onnea.

Jokainen päivä oli näille perheille onnen ja rauhan päivä. Ei kateus eikä kunnianhimo häirinnyt niiden jäsenten väliä. He eivät halunneet piirinsä ulkopuolelta turhaa kunniaa, jommoista joutavilla vehkeillä saavutetaan ja parjauksen kautta menetetään, vaan tyytyivät olemaan omain tekoinsa todistajina ja tuomareina. Tällä saarella, jossa kuten kaikissa Europan siirtomaissa ihmisten uteliaisuutta vain pahanilkiset puheet herättävät, olivat heidän avunsa, vieläpä nimensäkin tuntemattomat; vain joskus, kun Pamplemousseen kulkeva matkustaja sattui kysymään tasangon asukkailta: "Keitä tuolla ylhäällä noissa pienissä majoissa asuu?" — vastattiin hänelle umpimähkään: "Hyviä ihmisiä." Niin levittävät orvokitkin orjantappurain alta kauvas suloisen tuoksunsa, itse pysyen näkymättömissä.

He eivät keskuudessaan sietäneet panettelua, joka oikeuden varjolla ehdottomasti taivuttaa sydämmen joko vihaan tai petollisuuteen; sillä mahdotonta on olla vihaamatta ihmisiä joista uskoo pahaa, ja elää pahain kanssa jollei tahdo peittää närkästystään hyväntahtoisuuden väärällä naamarilla. Näin pakottaa parjaus meitä tekemään vääryyttä joko toisia tai itseämme kohtaan. He sen sijaan eivät tuominneet ketään yksityistä ihmistä, vaan neuvottelivat keskenään keinoista, joilla tekisivät hyvää kaikille yhteisesti; ja vaikkei heillä ollutkaan varoja siihen, oli heillä kuitenkin aina avuntekoon aulis mieli. Yksinäisyydessäkin eläen eivät he villiytyneet, vaan päinvastoin tulivat yhä ystävällisemmiksi muita ihmisiä kohtaan. Seuraelämän ilkeämielisillä kokkapuheilla ei ollut jalansijaa heidän keskuudessaan; suuren luonnon puhelu täytti heidän sydämmensä tykkänään ilolla ja ihastuksella. He hurmautuivat Sallimuksen voimasta, joka heidän kättensä kautta valmisti näiden jylhien kallioiden keskessä heille hyvinvointia, lukemattomia suloja ja puhtaita, raittiita ja alati uudistuvia iloja.

Paul, joka kahdentoistavuotiaana oli vahvempi ja järkevämpi kuin europalaiset viidentoista vanhoina, oli kaunistellut niitä paikkoja, jotka Domingo oli yksinomaan viljelysmaiksi raivannut. Mustan ystävänsä kanssa hän toi metsästä juurineen nuoria taimia, niinkuin sitroonan, appelsiinin, tamarintin — jonka pyöreä latva on aina heleän vehreä — sekä taatelipalmun taimia, joihin viimemainittuihin aikaa myöten kasvaa sokerin makea ja appelsiinilta tuoksahtava hedelmä; nämä taimet hän istutti kotitasangolle. Siihen oli hän myöskin kylvänyt sellaisten puiden siemeniä, jotka jo toisena vuonna saavat kukkia tai hedelmiä; senkaltaisia olivat akaattipuu, jossa ylt'ympäriinsä riippuu pitkiä valkeita kukkaterttuja niinkuin kristallit kattolampussa, Persian syreeni, joka kohottaa korkealle pellavanharmaat kukkakiehkuransa, ja papaijapuu, jonka oksaton, pylvääksi kasvanut ja vihreitten meloonien kaartama runko päättyy isojen, viikunanlehtien tapaisten lehväin muodostamaan ruunuun.

Näitten lisäksi hän vielä oli istuttanut badamien, mahonkipuiden, "asianajajiksi" kutsuttujen puiden, poajavi- ja leipäpuiden ynnä jam-ruusujen hedelmyksiä ja siemeniä. Enimmät näistä puista tarjosivat nuorelle hoitajalleen siimestä ja hedelmiä. Hänen uuttera kätensä oli tehnyt tämän laakson karuimmatkin paikat hedelmällisiksi. Monet aloe-lajit, keltaisia ja punapilkullisia kukkia kasvava Intian viikunapuu ja valo-ohdake pukivat kallioitten mustia huippuja ja näyttivät tahtovan kilpailla pitkien, sinisillä ja tulipunasilla kukkatertuilla ylpeileväin köynnöskasvien kanssa, joita paikoin riippui alas jyrkkiä rinteitä pitkin.

Nämä kasvit hän oli sijoitellut sillä tavoin, että ne kaikki voi yhdellä silmäyksellä nähdä. Laakson keskelle hän oli istuttanut matalat kasvit, ympärille pensaat, sitten keskipitkät puut ja viimein kehän äärille pisimmät puut, niin että tämä avara kehä keskustasta katsoen näytti pyöröteatterilta, täynnä vihannuutta, hedelmiä ja kukkia, joiden välissä vielä ruokakasvit, niittytilkut sekä riisi- ja vehnäpellot saivat tilaa. Mutta asetellessaan täten kasveja oman suunnitelmansa mukaan ei hän siltä poikennut luonnon järjestyksestä. Juuri sen viittauksia seuraten hän oli yläville paikoille istuttanut sellaisia kasveja, joiden siemenet lentävät tuulen mukana, ja vetten partaille sellaisia, joiden sydämmet ovat luodut vedessä kulkemaan. Siten oli kukin kasvi sille ominaisella paikalla, ja kukin paikka sai kasvistaan luonnollisen kaunistuksen.