Rouva de La Tour, jota ei välinpitämättöminkään ihminen voinut ilman osanottoa ja kunnioitusta katsella, sai varsin kylmäkiskoisen vastaanoton herra de La Bourdonnayen puolelta, joka edeltäkäsin oli saatettu nurjamieliseksi häntä kohtaan. Rouvaparan kertomukseen omasta ja tyttärensä asemasta hän vastasi vain kuivasti ja yksitavuisesti: "Saanhan nähdä … saamme nähdä … aikaa myöten … täällä käy niin paljon tarvitsevaisia… Miksi niin loukata kunnioitettavaa tätiä… Itse olette kaikkeen syypää!"
Rouva de La Tour palasi asuntoonsa sydän täynnä surua ja mielikarvautta. Kotiin tultuaan hän vaipui tuolille, heitti tädin kirjeen pöydälle ja huudahti ystävättärelleen: "Kas siinä yhdentoista vuoden kärsimyksen hedelmä!" Mutta kun ei kukaan toinen seurasta osannut lukea, otti hän uudelleen kirjeen ja luki sen kokoutuneen perheen kuullen. Tuskin oli hän päättänyt, kun Margareeta huudahti kiivaasti: "Tarvitsemmeko täällä mitään sinun sukulaisiltasi? Onko Jumala meidät hyljännyt? Hän yksin on isämme. Emmekö ole eläneet onnellisina tähän päivään asti? Miksi syyttä murehdit? Sinulla ei ole rohkeutta enää!" Ja nähdessään rouva de La Tourin itkevän hän heittäytyi hänen kaulaansa ja syleili häntä. "Ystävä rakas", huudahti hän, "oma ystäväni!" — Mutta oma nyyhkytyksensä tukehutti häneltä äänen. Virginia tämän kaiken nähdessään kylpi kyynelissä, pusersi milloin äitinsä milloin Margaretan käsiä huulillensa ja sydämmelleen; mutta Paul, jonka silmät liekitsivät vihasta, puristi nyrkkejään ja polki jalkaa, tietämättä keneen ryhtyä. Tähän hämminkiin joutuivat vielä Domingo ja Mari juoksujalkaa, ja majassa kuului vain valitushuutoja: "Ah, rouva kulta!… hyvä emäntäni!… äiti raukkani!… elkää itkekö!…" Näin hellät ystävyydenosotukset haihduttivat viimein rouva de La Tourin sydämmestä katkeruuden. Hän sulki Paulin ja Virginian syliinsä ja lausui tyytyväisenä: "Lapsi kultani, te olette syynä minun suruuni, mutta te myöskin olette minun koko iloni. Oi rakkaat lapseni, onnettomuus kurotti minuun vain kaukaa, mutta onni asuu ympärilläni." Paul ja Virginia eivät häntä ymmärtäneet; mutta nähdessään hänen rauhoittuvan he hymyilivät ja alkoivat hyväillä häntä. Niin olivat taas kaikki onnellisia, eikä tuo kohtaus ollut muuta kuin myrskynpuuska keskellä kaunista pouta-aikaa.
Näiden lasten hyvä luonnonlaatu kävi päivä päivältä yhä enemmän ilmi. Eräänä sunnuntaina, kun heidän vanhempansa olivat päivän koittaissa lähteneet aamujumalanpalvelukseen Pamplemoussen kirkkoon, ilmautui muuan karannut neekerinainen banaanipuistoon, joka ympäröi heidän kotiaan. Hän oli laiha kuin luuranko, pukunaan vain karkea palttinariepu lanteiden ympärillä. Hän heittäytyi Virginian jalkoihin, tämän juuri valmistaessa aamiaista perheelle, ja sanoi: "Nuori neiti kulta, armahtakaa paennutta orja parkaa! Jo kuukauden ajan olen harhaillut näillä vuorilla, puolikuolleena nälästä ja usein metsästäjäin ja koirain takaa-ajamana. Olen paennut isäntäni, erään rikkaan tilanomistajan luota tuolta Mustanvirran takaa. Hän on kohdellut minua kuten näette." Samalla osotti hän ruumistaan, joka oli raskaitten ruoskaniskuin ristiin rastiin viileskelemä, ja lisäsi: "Tahdoin hukuttaa itseni, mutta kun tiesin teidän täällä asuvan, arvelin itsekseni, että kun vielä asuu hyviäkin valkoisia ihmisiä tässä maassa, ei sentään ole tarvis kuolla." Hyvin liikutettuna vastasi Virginia: "Rauhoittukaa, onneton ihminen! Tässä on ruokaa, syökää!" Ja hän antoi hänelle aamiaisen, jonka perheelle oli valmistanut. Tuossa tuokiossa orjaparka oli ahminut sen suuhunsa. Nähdessään hänen nyt olevan ravittu Virginia sanoi: "Ihmiskurja! Mieleni tekee mennä pyytämään teille armoa isännältänne; kun hän teidät tuossa tilassa näkee, tulee hän varmaan sääliväiseksi. Tahdotteko viedä minut hänen tykönsä?" — "Te Herran enkeli", vastasi orjatar, "seuraan teitä minne vain haluatte." Virginia kutsui veljensä paikalle ja pyysi häntä heidän mukaansa. Laiha orjanainen opasti heitä metsäpolkuja pitkin yli korkeain vuorten, joita he vaivaloisesti kiipesivät, ja yli leveäin virtain, joiden poikki he saivat kahlata. Viimein puolipäivän aikaan he tulivat erään vuoren juurelle Mustanvirran partaalla. Siellä he näkivät erään hyvin rakennetun kartanon, kunnollisesti hoidettuja viljelyksiä ja ison joukon orjia puuhaten kaikenlaisissa töissä. Heidän keskellänsä käveli heidän isäntänsä, piippu suussa ja ruokokeppi kädessä. Hän oli pitkä, laiha mies, iho öljynkarvainen, silmät syvällä päässä ja kulmakarvat mustat ja yhteenkasvaneet. Pelkääväisenä lähestyi Virginia, pitäen kiinni Paulin käsivarresta, ja pyysi isäntää Jumalan laupeuden tähden armahtamaan orjaansa, joka seisoi muutaman askeleen taempana. Ensin isäntä ei noista kahdesta köyhästi puetusta lapsesta paljoa välittänyt; mutta äkättyään Virginian sorean vartalon ja hänen kauniin päänsä sinisen hunnun sisästä ja kuultuaan hänen suloisesti helähtelevän äänensä, joka värähteli ja vapisi kuten hänen koko ruumiinsa armoa anoessaan, otti hän piipun suustansa, kohotti ruokokeppinsä taivasta kohden ja vannoi armahtavansa orjaansa ei Jumalan vaan Virginian tähden. Heti antoi tyttönen merkin orjattarelle lähestyä isäntäänsä ja juoksi Paulin seuraamana pois paikalta.
He nousivat yhdessä vuorelle samaa rinnettä myöten, jota olivat tulleet, ja saavuttuansa sen harjalle istahtivat he puun alle, perin nääntyneinä sekä väsymyksestä että nälästä ja janosta. He olivat einehtimättä käyneet sitte auringonnousun kuudetta peninkulmaa.[1] "Siskoni", sanoi Paul Virginialle, "sinun on nälkä ja jano ja täältä emme mitään ravintoa löydä; palatkaamme siis takaisin orjan isännän luo ja pyytäkäämme häneltä ruokaa." — "Oi, ei toki, ystäväni", vastasi Virginia, "minä pelkään häntä kovin. Muistatko mitä äiti on usein sanonut: jumalattoman leipä täyttää suun soralla." — "No, mitä sitte tehdä?" arveli Paul. "Puut täällä ympärillä kasvavat vain pahoja hedelmiä, eikä ole täällä edes tamarinttia eli sitroonaa, jolla voisit virkistää itseäsi." — "Jumala pitää meistä huolen", virkkoi Virginia, "hän kuulee pienten lintustenkin äänen, kun nämä häneltä ravintoa pyytävät." Ja tuskin oli hän nämä sanat lausunut, kun he jo kuulivat läheisestä kalliosta juoksevan lähteen lorinan. He juoksivat paikalle, ja virvotettuaan itseään sen kristallikirkkaalla vedellä, he poimivat ja söivät krassiruohoja, joita kasvoi lähteen partaalla.
[1] Tarkottaa tässä kuten muuallakin vanhaa ranskalaista peninkulmaa (lieue), joita menee noin kolme nykyiseen kilometripenikulmaan. Suom. muist.
Kun he sitte tähystelivät ympärillensä, eikö jotain ravitsevampaa ruokaa olisi saatavissa, älysi Virginia metsän puiden joukossa nuoren palmupuun. Pähkinä, joka kelluu sellaisen huipussa, on erittäin hyvää syötävää; mutta vaikkei puu ollutkaan ihmisen reittä paksumpi, oli se liki kuusikymmentä jalkaa korkea. Tämän puun sydänaine on vain hienoa lustokudosta, mutta sen pinta on niin kovaa, että paraskin kirves kimmoaa siitä takaisin; eikä Paulilla ollut edes veistä mukana. Hänen päähänsä pälkähti virittää valkea puun juurelle, mutta siinä tuli toinen vaikeus. Hänellä ei ollut tuluksia, enkäpä sitä paitsi luule koko saarella löytyvän kiveä, jolla voisi tulta iskeä. Mutta hätä keinon keksii, ja usein ovat hyödyllisimmät keksinnöt lähteneet vähäpätöisimpäin miesten aivoista. Paul päätti virittää tulen neekerien tavalla. Muutaman kiven terävällä kärjellä hän näversi reijän hyvin kuivaan puunoksaan, jonka pani jalkainsa alle; saman kiven terävällä syrjällä hän terotti toisen yhtä kuivan mutta toisenlaisen puunoksan, jonka kärjen sovitti jalkainsa alla olevan oksan reikään, ja sitte nopeasti pyörittäen sitä käsiensä välissä, niinkuin suklaamyllyä pyöritetään, näki hän pian savua ja kipeniä nousevan hieromuksesta. Nyt kokosi hän kasan kuivia ruohoja ja risuja palmun juurelle, sytytti ne, eikä aikaakaan, kun puu jo kaatua rojahti kovalla ryskeellä. Tulen avulla he irrottivat pähkinän palmun pitkistä, puisevista ja okaisista lehdistä. Osan tästä hedelmästä hän ja Virginia söivät raakana ja toisen osan tuhassa paistettuna, ja molemmat maistuivat heistä yhtä hyviltä. Iloisina he nauttivat yksinkertaisen ateriansa, muistellen aamulla tekemäänsä hyväätyötä; mutta tähän iloon sekautui huoltakin, kun ajattelivat äitiensä levottomuutta heidän näin kauvan kotoa poissa ollessaan. Virginialle etenkin johtui tämä seikka mieleen. Mutta Paul, joka tunsi voimainsa taas virkistyneen, vakuutti etteivät he enään kauvankaan viipyneet, ennenkun pääsivät rauhoittamaan vanhempiansa.
Päivällisen syötyään oli heillä kumminkin uusi pula edessä: ei ollut heillä enää opasta kotiin johtamassa. Paul, jota ei mikään hämille saattanut, sanoi Virginialle: "Kotimme on keskipäivän aurinkoa kohden; meidän on siis astuminen kuten aamullakin tuon vuoren yli, jonka kolme huippua näet tuolla alempana. Siis matkaan, ystäväni!" Vuori, josta Paul mainitsi, oli se, jota kolmen huippunsa takia kutsutaan Kolmirinnaksi.[1] He laskeutuivat siis alas vuorelta Mustanvirran pohjoispuolitse ja saapuivat kotvan aikaa kulettuaan erään leveän virran partaalle, joka katkasi heiltä tien. Tämä avara osa saaresta, joka kokonaan on metsäin vallassa, on nykyäänkin vielä niin vähän tunnettu, ettei sen useimmilla virroilla ja vuorilla ole nimeä. Virta, jonka rannalle he tulivat, juoksee pauhaten kallioiden lomitse. Veden kohina pelotti Virginiaa, niin ettei hän tohtinut pistää jalkaansa siihen ylimenoa alottaakseen. Paul silloin otti hänet selkäänsä ja kävi kuormineen virran liukkaita kiviä pitkin, veden pauhusta välittämättä.
[1] On olemassa paljon vuoria, joiden huiput ovat pyöreät kuin naisen rinnat ja joilla kaikissa kielissä on tämä nimi. Ne sen todella ansaitsevatkin, sillä niistä saavat alkunsa monet virrat ja purot, jotka sitten hedelmöittävät maan. Ne yhä lisäävät näiden jokien vesiä kokoomalla pilviä kallioisen huippunsa ympärille, joka kohoo kuin naisen nisä niitä ylemmäksi.
"Elä pelkää", sanoi hän tytölle, "tunnen itseni kyllin voimakkaaksi, kun sinä olet kanssani. Jos tuo Mustanvirran isäntä olisi kieltänyt armoa orjaltaan, olisin tapellut hänen kanssaan." — "Mitä!" huudahti Virginia, "senkö ison ja ilkeän miehen kanssa? Mihin vaaraan olenkaan sinut saattanut! Oi Jumala, miten vaikea on hyvää tehdä! Vain pahaa on helppo tehdä."
Virran yli tultuaan Paul aikoi pitkittää matkaa kantaen sisartaan selässään, kuvailipa mielessään voivansa taakkoineen nousta Kolmirinta-vuorellekin, joka häämötti puolen peninkulman päässä heidän edessään; mutta pianpa alkoivat hänen voimansa uupua ja hän oli pakotettu laskemaan Virginian maahan ja itse levähtämään hänen vierellään. Silloin virkkoi tyttönen hänelle: "Rakas veljeni, päivä laskee; sinulla on vielä voimia, mutta minulta puuttuu. Jätä minut tähän ja palaa yksin kotia rauhoittamaan äitejämme." — "En suinkaan", sanoi Paul, "sinua en jätä. Jos yö yllättää meitä täällä metsässä, niin teen valkean, kaadan palmun, sinä syöt sen pähkinän ja minä teen sen lehvistä sulle suojuksen." Kun Virginia oli hetken aikaa levännyt, taittoi hän vanhasta, virran yli nuokkuvasta puusta pitkiä, alaspäin riippuvia lehtiä ja valmisti niistä itselleen jonkunlaiset virsut, joilla verhosi kivisillä poluilla veristyneet jalkansa; avuntekoon rientäessään oli hän näet unohtanut panna kengät jalkaansa. Tuntiessaan tuoreiden lehtien vilvastuttavan jalkojansa hän taittoi vielä bamburuovosta oksan, ja nojaten toisella kädellä tähän tilapäiseen keppiin, toisella veljeensä, lähti hän uudestaan matkalle.