Kun he oppivat puhumaan, olivat "veli" ja "sisko" ensimmäiset sanat, joilla he toisiaan nimittivät. Lapsuus, jolla on mitä hellimpiä hyväilynimiä, ei tunne tämän suloisempia nimityksiä. Heidän kasvatuksensa vain lujensi heidän ystävyyttään, kohdistaen sen heidän keskinäisiin tarpeisiinsa. Pianpa tuli kaikki mitä talouteen kuuluu, puhtaudenpito ja heidän yksinkertaisen ateriansa valmistus, Virginian osalle, ja hänen näitä toimittaessaan palkitsivat häntä veljensä kiitokset ja hyväilyt. Paulkin puolestaan oli lakkaamatta puuhassa, joko hääräsi Domingon apuna puutarhassa tai pieni kirves kädessään seurasi tätä metsätöihin; ja jos hän näillä matkoilla näki kauniin kukan, makean hedelmän tahi linnunpesän — olivat ne vaikka miten korkealla puussa — kiipesi hän niihin käsiksi viedäkseen ne tulijaisiksi pikku sisarelleen.
Yhden heistä jossain tavatessaan sai olla varma, että toinenkin oli läheisyydessä.
Eräänä päivänä astuessani alas tuolta vuorenharjanteelta näin Virginian juoksevan puutarhan äärimmäisestä sopesta kotoa kohden, hame takaa pään yli viskattuna sateen takia.
Kaukaa katsoen luulin hänen olevan yksikseen; mutta kun kävin lähemmäksi häntä auttaakseni, näin hänen vierellään Paulin melkein kokonaan hameeseen hautautuneena, ja molemmat nauroivat sydämmen pohjasta tälle omalle keksimälleen sateenvarjolle. Nuo kaksi suloista päätä, jotka katselivat maailmaan saman hameen kankeista laskoksista, muistuttivat mieleeni tarun samaan simpukankuoreen suletuista Ledan lapsista.
Koko heidän opiskelunsa käsitti vain keinoja olla toisilleen mieliksi ja avuksi. Muuten he olivat tietämättömiä kuin kreolit, eivät osanneet lukea eikä kirjottaa. He vähät piittasivat siitä, mitä ennen ja kaukana heistä oli tapahtunut; heidän uteliaisuutensa ei ulottunut näiden kukkulain huippuja kauvemmaksi. Maailman he luulivat loppuvan missä tämä saarikin loppui; ja mitään viehättävää ei heille löytynyt omaa olopaikkaansa etäämpänä. Keskinäinen sopu ja äitiensä tyytyväisyys oli heidän pyrintönsä alku ja loppu. Milloinkaan ei hyödyttömäin opetusten tarvinnut pusertaa kyyneliä heidän silmistään; milloinkaan eivät kuivat nuhdesaarnat heitä ikävystyttäneet. He eivät tunteneet edes varkauden käsitettäkään, kaikkihan heillä oli yhteistä, eivät kohtuuttomuutta, sillä he olivat tyytyväiset yksinkertaiseen ruokaansa, eivätkä valetta, sillä heidän ei tarvinnut toisiltaan totuutta salata. Heitä ei koskaan pelotettu turhilla uhkauksilla, että Jumala hirveästi rankaisee kiittämättömiä lapsia; heidän lapsenrakkautensa oli äidinhellyyden hedelmä. Uskonnosta heille oli opetettu vain semmoista, mikä saattoi sen heille rakkaaksi; ja vaikkeivät pitäneetkään pitkiä rukouksia kirkoissa, ylensivät he sen sijaan kaikkialla missä olivat, kotona, kedolla ja metsässä, viattomat kätensä taivasta kohden, ja heidän sydämmensä olivat alati täynnä kiitollisuutta vanhempiansa kohtaan.
Näin kului heidän varhaisin lapsuutensa niinkuin ihaninta päivää ennustava aamurusko. Jo nyt he ottivat osaa kaikkiin äitiensä taloudellisiin askareihin. Tuskin oli kukko kiekunnallaan kertonut päivännoususta, kun Virginia kavahti vuoteeltaan, kävi noutamassa vettä läheisestä lähteestä ja palasi kotia aamiaista laittamaan. Heti sen jälkeen, kun aurinko kultasi kukkulat tämän laakson ympärillä, tulivat Margareeta ja hänen poikansa rouva de La Tourin luo, missä pidettiin yhteinen rukous ja nautittiin aamiainen; usein he söivät sen ulkosalla, istuen nurmikossa vehmaitten banaanipuiden alla, jotka tarjosivat heille valmiin aterian mehukkailla hedelmillään ja pöytäliinaksi pitkät, kiiltävät lehtensä. Terveellinen ja runsas ravinto vaurastutti nopeasti molempain lasten ruumiin, ja hellä kasvatus loi heidän kasvoilleen puhtauden ja levollisen sielukkaisuuden ilmeen. Virginia, vaikka vasta kahdentoista vanha, oli vartaloltaan jo enemmän kuin puoleksi varttunut. Tuuheat vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään; suuret sinisilmät ja korallinpunaset huulet valaisivat mitä herttaisimmalla hohteella hänen kasvonsa; ne myhäilivät lempeästi hänen puhuessaan, ja kun hän oli vaiti, ilmaisi niiden taivasta kohden kohotettu asento mitä herkintä tunteellisuutta, jopa alakuloisuutta. Paulissa sen sijaan nähtiin kaiken poikuusijän sulojen ohessa jo kehittyvää miehuullisuutta. Hänen vartalonsa oli kookkaampi kuin Virginian, hänen ihonsa tummempi ja nenänsä köyrympi, ja hänen mustat silmänsä olisivat joltisesta ylpeydestä puhuneet, elleivät pitkät, viuhkan tavoin säteilevät ripset olisi antaneet niille erinomaista lempeyden hohdetta. Vaikka hän aina olikin liikkeellä, jäi hän tyynesti alalleen, kun huomasi pikku sisarensa, ja istahti hänen vierelleen. Kun heitä näin äänettöminä tapasi, lapsellisen luontevissa asennoissa ja avojaloin, luuli näkevänsä edessään vanhanaikaisen valkean marmoriryhmän, esittävän paria Nioben lapsista; mutta huomatessaan heidän silmäystensä aina etsivän toisiaan, hymyilyn yhä hellemmin tapaavan hymyilyä, olisi tehnyt mieli kutsua heitä taivaan lapsiksi, noiksi autuaallisiksi hengiksi, joiden koko olemus on rakkautta ja joiden ei ole tarvis pukea tunteitansa aatoksiin ja rakkauttaan sanoihin.
Mutta nähdessään tyttärensä näin vuosi vuodelta kehittyvän ihanuudessa, lisäytyivät rouva de La Tourin hellät huolet. Hän sanoi usein minulle: "Entä jos kuolen, mikä on Virginian kohtalo silloin ilman varallisuutta?"
Ranskassa oli hänellä muuan täti, ylhäissäätyinen, rikas, vanha ja tekopyhä neiti, joka hänen mentyään herra de La Tourin vaimoksi oli tylysti kieltänyt häneltä kaiken apunsa; senpä vuoksi olikin hän itselleen luvannut, ettei koskaan turvautuisi tuohon naiseen, vaikka joutuisi miten ahtaalle hyvänsä. Mutta äidiksi tultuaan hän ei enää kammonut mahdollisesti kieltävänkään vastauksen häpeätä. Miehensä äkillisen kuoleman jälkeen hän ilmotti siitä tädillensä, kertoi tyttärensä syntymästä ja kuvaili tukalaa tilaansa kaukana kotimaasta, ilman elättäjää ja pieni lapsi hoidettavanaan. Mutta minkäänlaista vastausta ei hän saanut. Yleväluontoinen kun oli, ei hän katsonut enempää nöyryyttävänsä itseään, vaikka alistuikin alttiiksi sukulaisensa nuhteille, joka ei milloinkaan ollut voinut antaa anteeksi hänen naimistaan aatelittoman, vaikkakin kunnollisen miehen kanssa. Joka tilaisuudessa hän siis vielä kirjoitti tädilleen, herättääkseen hänessä myötätuntoisuutta Virginiaa kohtaan. Mutta vuodet vierivät vierimistään, ilman että mitään elonmerkkiä tuli sukulaiselta.
Vihdoin viimein, vuonna 1738, kolme vuotta sen jälkeen kun herra de La Bourdonnaye oli saapunut saarellemme, sai rouva de La Tour kuulla, että tämä kuvernööri oli saanut kirjeen tädiltä hänelle jätettäväksi. Välittämättä tällä kertaa kehnosta puvustaan hän kiirehti Port-Louis'hin, sillä nyt voitti äidinilo hänessä ihmisarkuuden. Herra de La Bourdonnayellä olikin todella kirje hänelle annettavana. Siinä täti jankutti, että sisarentyttärensä oli ansainnut kohtalonsa, koska oli huolinut seikkailijalle ja irstailijalle vaimoksi, että intohimoja aina seuraa rangaistus, ja että hänen miehensä varhainen kuolema oli Jumalan vanhurskas kuritus; että hän oli tehnyt aivan oikein siirtyessään saarille säästääkseen Ranskassa asuvilta sukulaisiltaan enempää häpeätä, ja että hän nyt oli maassa, jossa kaikki, paitsi laiskurit, löytävät onnensa. Täten nepaintaan morkattuaan täti rupesi ylistämään itseään: muka välttääkseen avioliiton usein turmiollisia seurauksia oli hän itse pysynyt naimatonna. Asian todellinen laita oli kuitenkin niin, että hän olisi mennyt vain jollekin hyvin ylhäiselle miehelle vaimoksi, mutta vaikka hän olikin upporikas ja tällaisissa naimiskaupoissa varallisuus yksin määrää, ei kuitenkaan ollut ketään, joka olisi huolinut moista rumaa ja kovasydämmistä naista itselleen.
Jälkikirjotus sisälsi kuitenkin, että hän kaikesta huolimatta oli sulkenut sisarensatyttären herra de La Bourdonnayen hyvään suosioon. Hän oli niin todella tehnytkin, mutta tavalla joka nykyään on hyvin yleinen ja joka suosijan tekee pelättävämmäksi kuin ilmeisen vihamiehen: puhdistaakseen itseänsä kuvernöörin edessä sukulaistaan kohtaan osottamastaan kovuudesta oli hän tekopyhän surkuttelun varjolla herjannut häntä pahanpäiväisesti.