Paul ja Virginia

by Bernardin de Saint-Pierre

Täällä tapasi rouva de La Tour, neekerinaisensa seuraamana, Margareetan, kun tämä imetti lastaan. Hän ihastui suuresti kohdatessaan naisellisen olennon, joka näytti olevan melkein samallaisessa tilassa kuin hän itse. Muutamin sanoin hän kuvasi Margareetalle entisen elämänsä ja nykyisen puutteensa. Margareetaa liikutti rouva de La Tourin kertomus; ja tahtoen mieluummin palkita tämän luottamuksen kuin hankkia hänen kunnioitustaan hän arvelematta tunnusti hänelle sen erehdyksen, johon oli joutunut syypääksi. "Mitä minuun tulee", sanoi, "olen minä ansainnut kohtaloni; mutta te, hyvä rouva … te, joka olette hyvä ja siveä ja kuitenkin onneton!" Ja itkien tarjosi hän hänelle turvaa majassansa ja ystävyyttään. Rouva de La Tour, jota näin hellä vastaanotto suuresti liikutti, sulki hänet syliinsä lausuen: "Ah, Jumala tahtoo siis tehdä lopun kärsimyksistäni, koska hän teissä herättää minua, muukalaista, kohtaan enemmän hyvyyttä kuin milloinkaan omaisiltani olen osakseni saanut."

Minä tunsin Margareetan; ja vaikka asuin puolentoista penikulman päässä täältä, tuolla metsissä Pitkän Vuoriston takana, katsoin häntä kuitenkin naapurikseni. Europan kaupungeissa tosin katu tai pelkkä kiviseinä pidättää saman perheen jäseniä vuosikausia toisiaan tapaamasta; mutta näissä uusissa siirtomaissa pidämme naapureina kaikkia, joita vain metsät ja vuoret meistä erottavat. Varsinkin siihen aikaan, jolloin tämä saari harjotti vähäistä kauppayhteyttä Intian kanssa, oli täällä pelkkä naapuruus samaa kuin ystävyys, ja vieraanvaraisuus muukalaisia kohtaan oli yhtä hyvin velvollisuus kuin huvi. Kun kuulin naapurini saaneen toverin, riensin hänen luoksensa, ollakseni joksikin avuksi kummallekin. Rouva de La Tourissa tapasin miellyttävän naisen, jonka koko olento ilmaisi jaloutta ja surumielisyyttä. Hän oli jo lähellä synnytystään. Esitin molemmille naisille, kuinka tarpeellista olisi heidän lastensa vuoksi ja varsinkin vastaisten siirtolaisten tulon takia, että he jakaisivat keskenään tämän laakson, jota oli noin kaksikymmentä tynnyrinalaa. He antoivat jakamisen minun toimekseni. Jaoin maan kahteen jotenkin yhtä suureen puoliskoon, niin että toiseen tuli kuulumaan tämän lakeuden yläosa, alkaen tuon pilvien peittämän kukkulan huipusta, mistä Lataniers-joki saa alkunsa, aina tuonne jyrkkään halkeamaan asti, jonka näette tuolla ylhäällä vuorenharjalla ja jota kutsutaan Ampumareijäksi, se kun todellakin on tykinaukon näköinen. Maaperä on tässä niin kivistä ja kuoppaista, että siinä on vaikea käydä; kuitenkin kasvaa siinä isoja puita ja on se täynnä lähteensilmiä ja pieniä puroja.

Toiseen osaan mittasin koko alemman puolen, joka ulottuu Lataniers-joen juoksua pitkin aina tähän aukeamaan saakka, missä nyt olemme ja mistä virta kulkee kahden kukkulan lomitse mereen asti. Tässä näette niittyjä ja jotenkin tasaista maata, joka ei kuitenkaan ole parempi kuin tuo toinen osa, sillä sateisena vuodenaikana se on vetelää kuin suo, ja poudalla se kuivaa lyijynkovaksi, niin että kun tahtoo siihen ojaa kaivaa, on kirvestä käytettävä. Kun jako oli suoritettu, annoin molempain naisten heittää arpaa osistaan. Ylempi puoli tuli rouva de La Tourille ja alempi Margareetalle. Kumpikin oli osaansa tyytyväinen, ja he halusivat vain jäädä asumaan liki toisiaan, "jotta", kuten he sanoivat, "aina saisimme nähdä toisiamme, puhella keskenämme ja auttaa toinen toistamme". Oli kuitenkin tarpeen, että heillä kullakin oli oma asuntonsa. Margareetan asumus sijaitsi keskellä laaksoa, juuri hänen alueensa rajalla. Aivan sen viereen rakensin rouva de La Tourin palstalle toisen majan, niin että ystävykset yhdellä haavaa olivat toistensa naapureina ja kuitenkin kukin perheineen asuivat omalla alueellaan. Itse olen hakannut paalut vuorelle; itse olen kantanut palmunlehviä merenrannalta näiden molempain majojen rakentamiseksi, jotka nyt kuten näette ovat ovia ja kattoja vailla. Voi sentään, niistä on sittekin liian paljon jälellä muistini virittämiseksi! Aika, joka niin pian hävittää hallitsijain muistomerkit, näyttää näissä erämaissa säästävän ystävyyden muistomerkkejä, pitkittääkseen kaipaustani aina elämäni loppuun asti.

Tuskin oli toinen näistä majoista valmistunut, kun rouva de La Tour synnytti tyttölapsen. Minä olin ollut kummina Margareetan lapselle, joka oli saanut nimekseen Paul. Rouva de La Tour pyysi minua nyt yhdessä hänen ystävättärensä kanssa antamaan nimen hänenkin lapselleen. Margareeta pani sille nimeksi Virginia. "Hänestä on kasvava siveä tyttö", sanoi hän, "ja hän on tuleva onnelliseksi. Minä en tuntenut onnettomuutta ennenkun poikkesin siveyden tieltä."

Rouva de La Tourin toivuttua lapsivuoteestaan alkoivat nuo molemmat maatilkut vähitellen korvata sekä sitä vaivaa, mikä minulla aika ajoittain oli niiden hoidosta että varsinkin heidän orjainsa uutteruutta. Margareetan orja, Domingo, oli jolof-heimoa, ja vielä roteva ruumiiltaan, vaikka olikin ijäkäs. Hänellä oli kokemusta ja hyvä luontainen ymmärrys. Hän raivasi erotuksetta kummallakin maa-alueella pelloiksi ne alat, mitkä hänestä tuntuivat hedelmällisimmiltä, ja kylvi niihin sellaisia siemeniä, mitkä mihinkin parhaiten sopivat. Hirssiä ja maissia hän kylvi keskinkertaisiin paikkoihin, vehnää hyvään maahan ja riissiä soisiin kohtiin, ja kallioiden juurille hän istutti melooneja, kurpitseja ja kurkkuja, jotka mielellään kiipeevät ylöspäin. Kuiviin paikkoihin hän kasvatti perunia, jotka niissä tulevat maukkaiksi, ylängöille puuvillapensaita, sokeriruokoa väkevään maahan ja kahvipensaita töyräille, joilla papu kasvaa pieni mutta sitä oivallisempi; joen varsille ja asumusten ympärille bananas-puita, jotka vuoden läpeensä kantavat hedelmäsarjoja ja suovat miellyttävää siimestä, ja viimein vielä muutamia tupakantaimia lievittääkseen omia ja hyväin emäntäinsä huolia. Vuorilta hän kävi hakkaamassa polttopuita ja siirteli sieltä täältä kallionlohkareita syrjään teitä rakentaakseen. Kaikki nämä askareet hän toimitti älykkäästi ja ahkerasti, sillä hän oli innostunut työhönsä.

Margareetaan hän oli erittäin kiintynyt, eikä vähemmän rouva de La Touriinkaan, jonka orjattaren hän oli nainut Virginian syntyessä. Hän rakasti kiihkeästi vaimoansa, jonka nimi oli Mari. Tämä oli syntynyt Madagaskarissa, jossa oli harjautunut joihinkin käsitöihin, etenkin valmistamaan koreja ynnä jonkinmoista esiliinakangasta metsässä kasvavista ruohoista. Hän oli muuten näppärä, siisti ja erittäin uskollinen. Hän piti huolta ruoan laittamisesta, kasvatti muutamia kanoja ja meni silloin tällöin Port-Louis'n kaupunkiin myymään sellaista tavaraa, mikä ei ollut välttämätöntä molempien perheiden taloudessa. Kun tähän lisäksi laskette pari lapsia varten pidettyä kuttua ynnä ison koiran, joka yöllä vartioitsi ulkona, saatte jonkinlaisen käsityksen näiden kahden pienen asunnon tuloista ja koko taloudesta.

Tullaksemme molempiin ystävyksiin, kehräsivät he puuvillaa aamusta iltaan. Tämä työ tuotti heille ja heidän perheilleen vaatetarpeet; mutta muuten puuttui heiltä totuttuja elämän mukavuuksia, niin että saivat kotona käydä avojaloin ja vain pyhäisin käyttivät kenkiä mennessään aamuvarahin kuulemaan messua Pamplemoussen kirkkoon, jonka näette tuolla alhaalla. Sinne tosin oli paljon pitemmältä kuin Port-Louis'hin, mutta vain hyvin harvoin he menivät kaupunkiin, sillä orjain tavoin puettuina karkeaan siniseen Bengalin palttinaan pelkäsivät he siellä joutuvansa ylenkatseen alaisiksi. Mutta tarkoin punniten: kumpi on parempi, ulkonainen arvoko vaiko kotoinen onni? Sillä jos nämä naiset saivatkin vähän kärsiä ihmisten ilmoilla käydessään, palasivat he kotiinsa sitä tyytyväisempinä. Tuskin olivat Maria ja Domingo tältä harjulta äkänneet heidät, niin juoksivat he vastaan alas laaksoon auttaakseen heitä ylösnousemisessa. Orjainsa silmistä he näkivät, millä ilolla nämä heitä olivat odottaneet. Kotona heitä kohtasi kaikkialla puhtaus ja vapaus, joista eduista heidän tuli kiittää vain omaa ahkeruuttaan ja palvelijainsa intoa ja uskollisuutta.

Samojen puutteiden ja miltei samanlaisten elämänkokemusten yhdistäminä he puhuttelivat toisiaan ystävän, toverin ja sisaren suloisilla nimillä; heillä oli vain yksi tahto, yksi harrastus ja yhteinen pöytä, jonka ääressä aterioivat. Kaikki oli heillä yhteistä. Jos jolloinkin entiset tunteet, tulisemmat kuin ystävyyden synnyttämät, heräsivät heidän sydämmissään, ohjasi totinen jumalanpelko puhdasten tapain avulla ne toista elämää kohden, niinkuin tulenliekki sytykkeen puutteessa kohoaa maasta taivasta kohti.

Luonnolliset velvollisuudet enensivät vielä heidän yhteiselämänsä onnellisuutta. Heidän keskinäinen ystävyytensä kiintyi kahta lujemmaksi, kun heillä alati oli silmiensä edessä lapsensa, heidän yhtä kovaonnisen rakkautensa hedelmät. Huviksensa he kylvettivät niitä samassa kylpyaltaassa ja panivat nukkumaan samaan kätkyeen. Antoivatpa he usein niille vuorotellen rintaa. "Ystäväni", virkkoi kerran rouva de La Tour, "molemmilla on meillä kaksi lasta ja kummallakin niistä on kaksi äitiä." Kuten kaksi vesaa, mitkä ovat kiinni kahdessa samanlaisessa puussa, joilta myrsky on kaikki oksat riistänyt, kantaa paljon parempia hedelmiä, jos kumpikin niistä irrotetaan emäpuustaan ja istutetaan toiseen puuhun, niin nämäkin kaksi kaikista heimolaisistaan erotettua ihmistainta, imiessään vuoroon molempain ystävysten rinnoilla, saivat paljon hellempiä kuin vain sisarusten tunteita toisiinsa. Heidän äitinsä jo kätkyein ääressä puhuivat heidän vastaisesta naimisestaan, ja nämä unelmat lastensa aviollisesta onnellisuudesta, joilla he koettivat omia surujaan lievittää, päättyivät sangen usein niin, että molemmat hyrähtivät itkuun. Toinen itki muistellessaan kärsimystensä syynä olleen avioliiton siteiden hylkimisen, toinen niihin alistumisen; toinen oli pyrkinyt säätyänsä ylemmäksi, toinen laskeutunut halvempaan säätyyn; mutta kumpaakin lohdutti ajatus, että kerran heidän lapsensa heitä onnellisempina, kaukana Europan julmista ennakkoluuloista, saisivat nauttia rakkauden ja yhdenvertaisuuden onnellisuutta.

Todellakaan ei löydy suurempaa helleyttä, kuin mitä nämä lapset jo varhain toisilleen osottivat. Paulin itkiessä tarvitsi hänelle vain osottaa Virginiaa; tämän nähtyään hän jo tyyntyi ja hymyili. Kun Virginia jostain kärsi, huomattiin se jo Paulin parunnasta; mutta tämä herttainen tyttö hillitsi tuskaansa, jottei Paul siitä huolestuisi. Joka kerta kun tänne tulin, näin molemmat pallerot maan tavan mukaan aivan alasti; tuskin he vielä kykenivät kävelemäänkään, mutta käsin ja sylin he kaulailivat toisiaan, niinkuin Kaksoisten tähtiryhmää kuvataan. Yökään ei voinut heitä toisistaan erottaa; se yllätti heidät usein makaamassa samassa kätkyessä, poski poskea ja povi povea vastaan, kädet kiedottuina toistensa kaulan ympäri ja nukkuneina täten toistensa syliin.