Monilukuisten turhien yritysten jälkeen hänen onnistuu kiinnittää itseensä erään kreivi de Breteuilin huomio, joka lupaa hänelle hankkia paikan markiisi de Castriesin johtamassa, Madagaskarin ja Ile de Francen asuttamista tarkottavassa retkikunnassa. Mutta tämä yritys, joka verhoutui filosoofisten ja ihmisystävällisten tekosyitten vaippaan, tarkottikin todellisuudessa vain kurjaa orjakauppaa, niin että koko retki oli sankarillemme suuri pettymys. Hän erosi retkikunnasta ja asettui Ile de Francen yli-insinöörin käytettäväksi. Tällä saarella hän eli kolme vuotta, saaden vaihtelevia kokemuksia Ranskan siirtomaahallituksesta ja ennen kaikkea kooten aineksia ja vaikutelmia, joita myöhemmin käytti hyväkseen julaistessaan mainiot teoksensa "Matka Ile de Franceen" ja "Paul ja Virginia".
Ranskaan palattuaan alkaa taasen vaivaloinen taistelu olemassaolosta, jota kuninkaan myöntämä 1,000 frangin suuruinen vuotuinen eläkekään ei paljon lievennä. Hän hautoo uusia kunnianhimoisia unelmia: Intian matkaa, ihannesiirtolan perustamista Jerseyn saarelle Englannin Kanavassa, osanottoa Amerikan vapautussodan ensi puhkeemiseen, Niilin lähteiden keksimiseen. Ennen mainittu kreivi de Breteuil suosittaa häntä vihdoin suurelle valistusfilosoofille d'Alembertille, joka hankkii kustantajan hänen teokselleen "Matka Ile de Franceen", mikä ilmestyi 1773. Tämä kirja avasi hänelle viimeinkin suuren yleisön suosion, valistusfilosoofit ottivat hänet piireihinsä; mutta hallitus, jonka huomiota tekijä oli tahtonut kiinnittää suunnitelmillaan, kielsi häntä kuvaamasta siirtomaitten oloja yksinomaan synkässä valossa. Hän etsii lohdutusta uusilta filosoofiystäviltään, vaan hänen kadehtijansa saavat enimmät hänestä luopumaan, eikä "Arkadia" niminen teos, jossa hän heille aikoi laveammin esittää rohkeita suunnitelmiaan, tullut koskaan valmiiksi. Tähän aikaan hän teki Jean-Jacques Rousseaun tuttavuutta, ja samanluonteisen suuren geneveläisen filosoofin seura oli omiaan kehittämään hänessä alituisten vastoinkäymisten synnyttämää ihmisvihaa ja yksinäisyyden kaipuuta. Tältä ajalta on "Luonnon tutkimuksia" (1784), jossa hän jatkoi edellisissä teoksissaan suunnittelemiaan unelmia yhteiskunnallisesta vallankumouksesta. Kaikesta viehättäväisyydestään ja rohkeista päätelmistään huolimatta tämä kirjanen kuitenkin joutui varjoon Rousseaun samanaatteisten teosten rinnalla.
Neljä vuotta myöhemmin alkoi varsinaisesti kaunokirjallisen tuotannon aika Bernardin de Saint-Pierren elämässä. Sen alotti hänen suosituin teoksensa, idylleistä mitä ihanin "Paul ja Virginia", joka ilmestyi 1784. Tämä kirja, joka esittää suloista lemmentragediaa kahden nuoren ihmissydämmen välillä keskellä tropillisen maailman muhkeata loistoa, tuli syystä kaikkien kansankerrosten lempikirjaksi. Se onkin La Fontainen "Satujen" ja "Télémaquen" jälkeen Ranskan kirjallisuudessa se kirja, josta on useimpia kaikenmuotoisia painoksia ilmestynyt kaikilla Europan kielillä. Paitsi "Paul ja Virginiaa" on Bernardin de Saint-Pierre julaissut suuren joukon muita kaunokirjallisia ja osaksi filosoofisiakin teoksia, joiden luetteleminen veisi meidät liian pitkälle. Hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan mainittakoon, että hän Ranskan suuren vallankumouksen puhjettua luuli ajan tulleen yhteiskunnallisten ja ihmisystävällisten suunnitelmainsa toteuttamiseen ja sen vuoksi aluksi liittyi Robespierreen. Mutta nähtyään entisen hirmuvallan vain vaihtuvan toiseen vielä hirveämpään hän yhtyi siihen puolueeseen, joka nuoressa kenraali Bonapartessa näki nousevan auringon. Napoleon keisariksi tultuaan muisti kirjailijaystäväänsä; sekä hän että hänen veljensä Louis ja Josef myönsivät kukin hänelle 6,000 frangin elinkautisen eläkkeen. Tämän kautta oli hänen taloudellinen asemansa turvattu. Hän nai erään rikkaan kirjanpainajan tyttären ja tuli nimitetyksi siveysopin professoriksi Normaalikouluun, jossa piti luentoja "Sopusoinnusta luonnossa". Tämän oppilaitoksen lakkautettua hän sai sijan Ranskan korkeimmassa oppineessa laitoksessa Instituutissa. Keisarivallan kukistuttua hän menetti korkeitten suosijainsa myöntämät eläkkeet ja vietti viime päivänsä jotenkin ahtaissa oloissa, eläen Eragnyssa l'Oise-virran partailla. Hän kuoli tammik. 21 p. 1814, siis juuri täytettyään 77:nnen ikävuotensa. Hänen leskensä — hän oli jo ennättänyt toisen kerran naida — meni uusiin naimisiin erään vähän tunnetun kirjailijan Aimé Martinin kanssa, joka piti huolta hänen teoksiensa kokoamisesta ja julkaisemisesta.
Bernardin de Sainte-Pierren merkitys yhteiskunnan uudistajana haihtuu varjoon valistusfilosoofian loistavampien tähtien rinnalla. Mutta hänen "Paul ja Virginiansa" takaa hänelle katoomattoman kunniasijan yleismaailmallisessa kirjallisuudessa; ja hänen oma hahmonsa sen viisaan vanhuksen muodossa, joka tässä idyllissä kertojana esiytyy, on kautta aikojen lämmittävä sydämmiä totuuden, luonnollisuuden ja sydämmenpuhtauden ylistäjänä.
Sen vuoriharjanteen itäisellä rinteellä, joka kohoaa Port-Louisin takana Ile de France-saarella, näkee matkustaja eräällä muinoin viljellyllä alalla kahden pienen majan rauniot. Ne sijaitsevat melkein keskellä muudanta korkeitten kallioiden paartamaa laaksoa, joka on avoin vain pohjoiseen päin. Vasemmalla kädellä häämöttää n. k. Vartijavuori, jolta annetaan merkki laivojen laskiessa saaren satamaan, ja vuoren juurella on Port-Louis'n kaupunki; oikealla on tie, joka vie Port-Louis'sta Pamplemoussen kylään. Etempänä on samanniminen kirkko, joka bamburuokoa kasvavine kujineen kohoaa keskellä isoa tasankoa; ja vielä kauvempana siintää silmiin metsä, joka ulottuu aina saaren toisiin ääriin saakka. Suoraan edessään, merenrannikolla, kulkija näkee Hautalahdelman; vähän syrjempänä oikealla Kovanonnen-niemen, ja kaikista kauvimpana rajattoman merenulapan, jonka pinnasta pistää esiin joitakuita asumattomia luotoja, niiden joukossa Miren keila, joka näyttää vallinsarvelta keskellä meren kuohuja.
Käydessään sisään tähän laaksoon, josta tarjoutuu niin paljon katsottavaa, kuulee kulkija vuoren kaikujen lakkaamatta toistelevan läheisissä metsissä tohisevien tuulten kohinaa ja aaltojen pauhua, jotka etäällä meressä särkyvät riuttoja vastaan. Mutta saavuttuaan noiden mökkien luo ei hän enää kuule mitään kohinaa, eikä näe ympärillään muuta kuin muurintapaisia kallioseinämiä, joiden juurella, kupeilla ja halkeamissa, jopa pilviä piirtävillä huipuillakin puuryhmiä kasvaa. Sadepilvet näiden kallioiden päällä leijaillessaan luovat usein sateenkaaren niiden ruskeanvihreille rinteille ja kostuttavat niiden juurella liriseviä lähteitä, joista vähäinen Lataniers-joki saa alkunsa. Rajaton hiljaisuus vallitsee tässä laaksossa, missä kaikki, ilma, vesi ja valo, on niin suloista ja tyventä. Tuskin vastaa kaikukaan niiden palmujen huminaan, jotka siellä kukoistavat ylävällä asemallaan, alati huojutellen pitkiä varsiaan taivaan tuulissa. Suloinen valohämy vallitsee laaksonpohjassa, minne vain keskipäivän aurinko paistaa; mutta aamunkoitosta lähtien sen säteet kohtaavat harjannetta, jonka huiput yli vuoriston varjojen kohoten hohtavat kullan ja purppuran hehkussa taivaan sinilakea vastaan.
Minusta oli aina mieluista palata tähän paikkaan, missä yhdellä haavaa sai nauttia sekä äärettömyyden avarasta näystä että juhlallisesta yksinäisyydestä. Kun muuanna päivänä istuin noiden majojen luona ja katselin niiden raunioita, näin erään vanhan miehen käyskentelevän läheisyydessä. Hänellä oli saaren vanhain asujanten tapaan pukunaan lyhyt takki ja pitkät housut. Hän oli paljain jaloin ja nojasi itseään kävellessään mustapuiseen keppiin. Hänen hiuksensa olivat vallan valkoiset ja hänen kasvonsa jalot ja totiset. Tervehdin häntä kunnioittavasti. Hän vastasi tervehdykseeni; ja hetken aikaa minua tarkasteltuaan hän astui luokseni ja istahti lepäämään samalle törmälle kuin minäkin. Tästä tuttavallisuudesta rohkaistuneena alotin puhelun. "Isäni", sanoin hänelle, "voisitteko sanoa minulle, kenelle nämä majat ovat kuuluneet?" Hän vastasi: "Poikani, noissa matalissa majoissa ja tällä autiolla alalla asui kerran — siitä on jo parisenkymmentä vuotta — kaksi perhettä, jotka niissä olivat onnensa kohdanneet. Heidän elämäkertansa on liikuttava; mutta kukapa europalainen pitäisikään väliä näiden Intian meritien varrella asuvain saarelaisten, nimettömäin ja tuntemattomain, kohtaloista? Ken tahtoisi elää täällä köyhänä ja unohdettuna, vaikkakin onnellisena? Ihmisiä miellyttävät vain ylimysten ja kuningasten elämänvaiheet, vaikkei niistä kenellekään hyötyä ole." — "Isäni", sanoin, "teidän näöstänne ja puheestanne on helppoa päättää, että teillä on suuri elämänkokemus. Jos teillä on aikaa, niin pyydän teitä kertomaan minulle, mitä tämän korven entisistä asujista tiedätte, ja voitte olla varma, että maailman ennakkoluuloista turmeltuneinkin ihminen mielellään kuulee kerrottavan onnellisuudesta, jonka luonto ja hyveet tuottavat." — Hetken nojattuaan otsaansa käsiään vastaan, ikäänkuin muistutellen mieleensä muinaisia tapahtumia, alotti vanhus kertomuksensa:
Vuonna 1726 päätti muuan nuori Normandiasta kotoisin oleva mies, nimeltä de La Tour, siirtyä tälle saarelle onneansa etsimään, sittekun oli turhaan etsinyt itsellensä virkaa Ranskassa ja turhaan pyydellyt sukulaisiltaan apua. Hänellä oli mukanaan nuori vaimonsa, jota hän suuresti rakasti ja jolle oli yhtä rakas. Tämä oli vanhaa ja rikasta sukua samasta maakunnasta kuin hän, mutta salaa ja myötäjäisittä oli nuori vaimo mennyt miehelleen, koska hänen sukulaisensa olivat naimista vastustaneet, syystä ettei de La Tour ollut aatelismies. Tämä jätti vaimonsa Port-Louis'hin tälle saarelle ja purjehti itse Madagaskariin toivoen voivansa ostaa siellä muutamia neekeriorjia, joiden avulla perustaisi tänne uudisasunnon. Mutta hän saapui Madagaskariin pahimpana vuodenaikana, joka alkaa lokakuun keskipaikoilla; ja vähän ajan perästä hän kuoli tarttuvaan kuumetautiin, joka siellä on vallalla kuusi kuukautta vuodessa ja joka ikiajoiksi estää europalaisia sinne pysyvästi asuttumasta. Hänen perunsa hävisivät teille tietymättömille kuten aina niiden, jotka kuolevat kaukana kotimaastansa. Hänen Ile de Franceen jäänyt vaimonsa oli nyt leski, kantoi lasta sydämmensä alla, ja muuatta neekerinaista lukuunottamatta oli hän vallan yksin maailmassa, turvatta ja suojatta. Sen miehen kuoltua, jota yksistään oli rakastanut, ei hän tahtonut kehenkään toiseen turvautua. Mutta onnettomuutensa antoi hänelle rohkeutta, ja hän päätti orjattarensa avulla raivata itselleen pelloksi pienen maatilkun, josta saisivat elatuksensa.
Tällä miltei autiolla saarella, jonka maa oli yhteistä omaisuutta, hän ei valinnut hedelmällisintä ja kaupalle edullisinta paikkaa; vaan päinvastoin etsien jotain vuorenrotkoa, salaista turvapaikkaa, missä yksin ja tuntematonna saisi elellä, siirtyi hän kaupungista näille kallioille, niinkuin lintu pesäänsä. Niin on kaikilla hellätunteisilla ja kärsivillä olennoilla se yhteinen taipumus, että haluavat vetäytyä mitä jylhimpiin ja autioimpiin paikkoihin, aivan kuin kalliot voisivat suojella heitä onnettomuuksilta ja luonnon rauhallisuus viihdyttää heidän sielunsa levottomuutta. Mutta Sallimus, joka aina tulee avuksemme, kun haluamme vain sitä mikä meille tarpeellisinta on, oli rouva de La Tourillekin tallettanut tavaran, jonka vertaista ei rikkaus eikä ylhäisyys voi antaa: nimittäin ystävättären.
Tällä seudulla oli jo vuoden ajan asunut muuan vireä, hyväluontoinen ja hellätunteinen nainen nimeltä Margareeta. Hän oli syntynyt Bretagnessa yksinkertaisista talonpoikaisista vanhemmista, jotka olivat häntä rakastaneet ja olisivat hänet tehneet onnelliseksikin, jollei hän olisi heikkoudessaan luottanut erään naapuristossa asuvan aatelismiehen rakkaudenvakuutuksiin ja naimalupauksiin; tämä himonsa tyydytettyään hylkäsi hänet, kielsipä vielä apunsa sen lapsen elättämisessä, jonka isäksi hän pian oli tuleva. Silloin tyttöparka päätti ijäksi päiviksi jättää syntymäkylänsä ja lähteä häpeäänsä piilemään siirtomaihin, kauvas kotimaastaan, missä oli menettänyt köyhän, siveän tytön ainoan aarteen, hyvän maineensa. Eräs vanha neekeri, jonka hän oli huokealla ostanut lainaamillaan rahoilla, auttoi häntä pienen maatilkun viljelemisessä tässä piirikunnassa.