Paul ja Virginia

by Bernardin de Saint-Pierre

"Rakkahin äitikultaseni!

Olen jo kirjoittanut teille monta kirjettä omalla kädelläni; mutta kun en ole niihin mitään vastausta saanut, on syytä pelätä, etteivät ne ole perille tulleet. Tällä kertaa toivon lähetykseni paremmin onnistuvan, koska olen ryhtynyt varovaisiin toimenpiteisiin saadakseni kuvailla teille oloani ja kuullakseni uutisia teistä.

Olen vuodattanut runsaasti kyyneleitä sitte erottuamme, — minä, joka en ennen juuri milloinkaan itkenyt kuin vain muiden onnettomuuksien tähden. Isotätini hämmästyi suuresti, kun tänne tultuani ja hänen kysyttyään taitojani sanoin, etten osannut lukea enkä kirjoittaa. Hän kysyi mitä oikeastaan olin saanut oppia sittenkun tulin maailmaan; ja kun vastasin hänelle, että olin oppinut pitämään huolta taloudesta, sanoi hän minun saaneen palvelustytön kasvatuksen. Seuraavana päivänä hän vei minut oppilaaksi erääseen suureen luostariin Pariisin läheisyydessä, missä minulle kaikenlaiset mestarit opettivat muun muassa historiaa, maantietoa, kielioppia, suuretiedettä ja ratsastustaitoa; mutta kaikkiin näihin tieteenhaaroihin tuntuu minulla olevan niin vähän taipumusta, etteivät nuo herrat saa minua suurestikaan edistymään. Huomaan olevani koko surkea ihmisolento, joka on saanut vain vähän ymmärrystä osakseen, niinkuin heidän puheistansa kuuluu. Kumminkaan ei tätini ystävällisyys minua kohtaan siltä vähene. Hän antaa minulle joka vuodenaika uusia pukuja ja pitää seuranani kahta kamarineitsyttä, jotka käyvät upeasti puettuina kuin ylhäiset naiset. Onpa hän vaatinut minua ottamaan kreivittärenkin arvonimen, mutta samalla luopumaan sukunimestäni de La Tour, joka on minulle yhtä rakas kuin teille kaiken sen tähden, mitä olette kertonut isäni saaneen kärsiä teidät naidessanne. Sen sijaan hän on antanut minulle teidän sukunimenne, joka myöskin on minulle rakas, koska teitä sillä tyttönä ollessanne kutsuttiin. Kun näin itseni olevan näin loistavassa asemassa, pyysin tätiä lähettämään teillekin jotain apua. Rohkenenko teille kertoakaan hänen vastaustansa! Mutta olettehan te aina käskenyt minun pysymään totuudessa. Hän vastasi, ettei teille olisi avusta paljoakaan hyötyä siinä yksinkertaisessa elämässä jota vietätte, päinvastoin vain haittaa. Ensin koetin vieraan käden kautta antaa teille tietoja itsestäni, koska itse en osannut kirjoittaa. Mutta kun en tänne tultuani löytänyt ketään, johon olisin voinut luottaa, ahkeroin yöt ja päivät oppiakseni lukemaan ja kirjoittamaan, ja onkin Jumala armossaan suonut minun päästä näiden taitojen perille vähässä ajassa. Ensi kirjeeni uskoin kamarineitsyeni matkaan toimitettaviksi, mutta minulla on syytä luulla, että nämä ovat jättäneet ne isotädilleni. Tällä kertaa olen ottanut turvani erääseen ystävättäreeni koulutoverieni joukossa, jonka myötäliitetyllä osotteella pyydän teidän myös lähettämään minulle vastauksenne. Isotätini on minua kieltänyt kirjoittelemasta kellekään koulun ulkopuolella, sillä hän pelkää sen haittaavan niitä suuria tarkoitusperiä, joita hän sanoo itsellään olevan minun suhteeni. Kenenkään muun ei hän salli käydä minua katsomassa kuin erään vanhan herran, jonka hän sanoo olevan ystävänsä ja paljon pitävän minusta. Totta puhuen en minä tästä herrasta vähintäkään välitä, jos yleensä täällä kenestäkään voisin pitää.

Minä elän täällä rikkauden loisteessa, enkä saata kuitenkaan kutsua penniäkään omakseni. Mulle sanotaan, että jos omistaisin rahaa, olisi se vain minulle vahingoksi. Yksin vaatteenikin kuuluvat kamarineitsyilleni, jotka niistä riitelevät ennenkuin olen niistä luopunut. Ylellisyyden helmassa elän, mutta olen kuitenkin köyhempi kuin koskaan teidän joukossanne ollessani, sillä minulla ei ole mitään muille antaa. Huomattuani, ettei tuo suuri oppi, jota mulle tyrkytetään, ollut minulle miksikään avuksi vähimmänkään hyväntyön harjottamiseen, turvauduin sukkapuikkoihin, joiden käyttämiseen te onneksi olette minua opettanut. Tässä siis lähetän useita pareja omakutoisia sukkia teille ja täti Margareetalle, Domingolle lakin ja Marille yhden punasista huiveistani. Tähän kääröön olen sitäpaitsi pannut niiden hedelmäin sisälmyksiä ja kiviä, joita minulle välipalaksi tarjotaan, sekä kaikenlaisten puiden siemeniä, joita olen kedoilta koonnut. Täkäläisillä niityillä kasvaa paljon kauniimpia kukkia kuin siellä, vaikkei niistä täällä kukaan välitä. Olen varma, että te ja äiti Margareetta olette paljon tyytyväisemmät tästä siemenpussista kuin piasteripussista, joka on ollut syynä meidän eroomme ja minun kyyneliini. Suuri on minun iloni, kun te kerran saatte nähdä omenapuiden kasvavan banaanien vierellä ja pyökkien syleilevän kokospalmuja lehvillään. Silloin luulette itsenne muutetuiksi takasin Normandiaan, jota niin rakastatte.

Olette käskenyt minun kertoa teille iloistani ja suruistani. Mitäpä iloa minulla onkaan ollessani erotettuna teistä; ja mitä suruihini tulee, koetan niitä lievittää sillä ajatuksella, että te Jumalan käskystä olette minut määrännyt tähän asemaan. Katkerimmin minua kuitenkin se surettaa, ettei täällä ole ketään, jonka kanssa voisin puhella teistä. Minun tai oikeammin isotädin kamarineitsyet — sillä he ovat enemmän hänen kuin minun palveluksessani — sanovat minulle heti, kun koetan johtaa puhetta niihin henkilöihin ja asioihin, jotka ovat minulle rakkaimmat: Neiti, muistakaa että olette ranskatar ja että teidän pitää unohtaa tuo villien maa. Ah, pikemmin voisin unohtaa oman itseni kuin sen maan, jossa olen syntynyt ja jossa te elätte! Tämä maa minusta vasta onkin villien maa, sillä täällä minä elän aivan yksin enkä omaa ketään, jolleka voisin kertoa siitä rakkaudesta, jota hautaan asti teitä kohtaan tuntee,

kaikkein rakkahin äitikulta
teidän kuuliainen ja hellä tyttärenne
Virginia de La Tour.

Suljen suosioonne Marin ja Domingon, jotka lapsuudessani ovat
minua niin rakkaasti hoitaneet; hyväilkää myöskin puolestani
Fidèleä, joka löysi minut metsästä."

Paul hämmästyi kovin, kun Virginia ei maininnut häntä kirjeessään sanallakaan, vaikka oli muistellut yksin talon koiraakin; poika poloinen ei tiennyt että nainen, kirjoittipa miten pitkältä hyvänsä, vasta lopussa ilmaisee rakkaimman ajatuksensa.

Jälkikirjoituksessa Virginia suositteli nimenomaan Paulille kahta lajia lähettämistään siemenistä, nimittäin orvokkia ja purtojuurta. Hän antoi samalla muutamia ohjeita näiden kasvien luonteesta ja sopivimmista paikoista, mihin niitä istuttaa. "Orvokki", kirjoitti hän, "tekee pienen tummasti sinipunertavan kukan, joka mieluimmin kätkeytyy pensasten alle, mutta suloinen tuoksunsa sen pian ilmaisee." Virginia neuvoi istuttamaan sen lammikon rannalle hänen oman kokospalmunsa juurelle. "Purtojuuri taasen", lisäsi hän, "kasvattaa kauniin vaaleansinisen kukan, jossa on mustalla pohjalla valkeita pilkkuja. Se näyttää kantavan surupukua ja kutsutaankin sen vuoksi leskenkukaksi. Se menestyy paraiten karuilla ja tuulisilla paikoilla." Hän pyysi Paulin istuttamaan sen sille kalliolle, missä he olivat yöllä viimeisen kerran puhuneet toistensa kanssa sekä antamaan tälle kalliolle rakkaudesta häneen nimeksi Jäähyväisten kallio.

Nämä siemenet hän oli sulkenut pieneen kukkaroon, jonka kutous kyllä oli hyvin yksinkertainen, mutta joka sai Paulille pian määrättömän arvon, kun hän huomasi siinä kirjaimet P. ja V. yhteenkudotuiksi hiuksista, jotka hän heti niiden kauneudesta tunsi Virginian omiksi.