Paul ja Virginia

by Bernardin de Saint-Pierre

Tämän hellätunteisen ja jaloarvoisen neitosen kirje sai kyyneleet koko perheen silmiin. Hänen äitinsä vastasi hänelle kaikkien nimessä, että hän sai jäädä tahi palata, miten itse tahtoi, vakuuttaen heidän kaikkien hänen lähdettyään kadottaneen parhaan osan onnestaan ja että hän itse oli vallan lohduton.

Paul kirjoitti ystävälleen hyvin pitkän kirjeen, jossa lupasi saattavansa puutarhan kyllin arvokkaaseen kuntoon häntä vastaanottamaan sekä kylvävänsä Europan kasvit yhteen afrikkalaisten kanssa, samatenkuin Virginia oli kukkaroonsa kutonut heidän molempain nimet yhteen. Vielä hän lähetti hänelle kypsiä kokospähkinöitä hänen omalta lammeltansa. Muita saaren hedelmiä hän ei tahtonut lähettää, lisäsi hän, jotta halu itse nähdä niiden kasvua toisi Virginian sitä pikemmin takasin. Hän pyysi tätä nopeasti noudattamaan perheen ja nimenomaan hänen omaa harrasta toivomustaan, koskei hän, Paul, ystävästään erotettuna löytänyt iloa enää mistään.

Paul istutti huolellisesti, ja tosiaan mitä suurimmalla huolella, nämä Europan kasvien siemenet, erittäinkin orvokin ja purtojuuren, joiden kukilla tuntui olevan jonkinlaista yhtäläisyyttä Virginian luonteen ja nykyisen olon kanssa, ja koska tämä oli juuri niitä niin lämpimästi suosittanut. Mutta joko olivat ne matkalla pilautuneet tahi eivät ne menestyneet tämän Afrikan osan ilmanalassa; niistä ei itänyt kuin harva, eivätkä nekään ehtineet täysikasvuisiksi.

Mutta kateellisuus, joka niin usein koettaa ennättää ihmisten onnen edelle, varsinkin Ranskan siirtomaissa, levitti saareen huhuja, jotka saattoivat Paulin kovin levottomaksi. Sen laivan miehistö, joka oli tuonut Virginian kirjeen, vakuutti hänen jo olevan morsiamena; tiedettiinpä jo sen hoviherran nimikin, jonka pidi hänet naida; jopa jotkut sanoivat häät jo pidetyn ja itse niissä mukana olleensa. Ensimmältä Paul ei paljon välittänyt noitten kauppalaivureitten puheista, jotka niin usein levittävät vääriä huhuja minne vain saapuvat. Mutta kun monet saaren asukkaat myötätuntoisuutta teeskennellen riensivät häntä lohduttamaan tämän tapauksen johdosta, rupesi hän kuitenkin lopulta itsekin sitä vähin uskomaan. Ilman sitä oli hän muutamista lukemistaan romaaneista nähnyt petosta pidettävän vain leikkinä; ja kun tiesi näiden kirjain täysin todenperäisesti kuvaavan Europan tapoja, pelkäsi hän rouva de La Tourin tyttärenkin siellä voivan turmeltua ja unohtaa entiset valansa. Nämä luulottelut tekivät hänet jo hyvin onnettomaksi; mutta hänen pelkonsa vielä kasvoi sen johdosta, että vaikka sitten puolen vuoden ajalla Europasta saapui useita laivoja, ei Virginialta mitään tietoja kuulunut.

Tuo onneton nuorukainen, jonka sydäntä kaikenlaiset ristiriitaiset tunteet raatelivat, tuli usein minun luokseni, vahvistaakseen tai hajottaakseen epäilyksiänsä minun kokemuksillani maailmasta.

Minä asun, kuten olen teille kertonut, noin puolentoista peninkulman päässä täältä muutaman puron varrella, joka juoksee Pitkänvuoren sivua pitkin. Siellä vietän elämääni vallan yksin, ilman vaimoa, ilman lapsia, ilman orjiakin.

Sen harvinaisen onnen perästä, että olemme löytäneet sopivan elämäntoverin, on epäilemättä yksinäinen elämä kaikkein suotuisin olomuoto. Jokainen, jolla on paljon valittamista muita ihmisiä vastaan, etsii yksinäisyyttä. Sangen huomattava seikka myöskin on, että kaikki ristiriitaisten ajatussuuntain, turmeltuneitten tapojen tai hirmuvaltaisten hallitusten kautta onnettomiksi joutuneet kansakunnat ovat keskuudessaan siittäneet kokonaisia kansanluokkia, jotka ovat antautuneet täydelliseen yksinäisyyteen ja naimattomuuteen. Niin on käynyt muinaisessa Egyptissä sen turmeluksen aikana ja Kreikassa byzantiolaisen keisarivallan aikana; meidän päivinämme huomataan samallaista taipumusta Italiassa ja suuressa osassa Europan itäisiä ja eteläisiä maita. Yksinäisyys palauttaa osittain ihmisen takasin luonnollisen onnen helmaan eristämällä hänet yhteiskunnallisista onnettomuuksista. Meidän niin monien ennakkoluulojen kautta rikkoutuneessa yhteiskuntaelämässämme on sielu alituisen levottomuuden vallassa; siinä pyörii lakkaamatta tuhansittain riehuvia ja keskenään ristiriitaisia ajatussuuntia, joiden alle tämän kurjan ja kunnianhimoisen yhteiskunnan jäsenet koettavat sortaa toisiansa. Mutta yksinäisyydessä sielu vapautuu kaikista näistä häiritsevistä, vieraista ajatuksista, siinä herää tunto itsestään, luonnosta ja kaiken luojasta. Kuten mutaisen puron vesi ensi juoksullaan turmelee pellot joiden läpi juoksee, mutta sitte johonkin pieneen lampeen tullessaan seisottaa vetensä, jättää liejunsa pohjaan ja saa alkuperäisen kirkkautensa, sitten kuvastaen kuultavalla kalvollaan rantainsa vihannuuden ja hohtavan taivaan, siten myös yksinäisyys saattaa ruumiin ja sielun kyvyt jälleen sopusointuun keskenään. Erakkojen luokassa voivat ihmiset myöskin saavuttaa pisimmän ijän, kuten nähdään Intian bramiineista. Vihdoin pidän yksinäisyyttä niin välttämättömänä kaikelle onnelle maailmassa, että minusta tuntuu mahdottomalta, että siinä voisimme nauttia minkäänlaista pysyvää onnea tahi sovittaa käytöstämme millekään vakaalle periaatteelle, jollemme hanki itsellemme sisäistä yksinäisyyttä, josta ajatuksemme vain harvoin poikkeavat ja jonne vieraat ajatukset eivät koskaan tunkeudu. Tällä en tahdo sanoa, että ihmisen on elettävä ehdottomasti yksinään, sillä tarpeittensa kautta hän on yhdistetty koko ihmiskuntaan; hän on siis velvoitettu työskentelemään muittenkin ihmisten hyväksi, ja kuuluu hän sitäpaitsi olentonsa kautta luontoon. Mutta niinkuin Jumala on jäsenemme tarkoin sovittanut sen taivaankappaleen alkuaineiden mukaan jolla elämme, jalat mannerta polkeaksemme, keuhkot ilmaa hengittääksemme ja silmät valoa nähdäksemme, ilman että näiden elinten käytäntöä voimme muuttaa, niin on myös Hän, kaiken elämän luoja, tallettanut yksinomaan itseänsä varten jaloimman elimistämme, sydämmen.

Elän siis elämääni kaukana ihmisistä, joita olin tahtonut palvella ja jotka minua vainolla palkitsivat. Matkusteltuani monissa Europan maissa ja joissakuissa Amerikan ja Afrikan osissa seisahduin pysyväisesti tälle harvasti asutulle saarelle, jonka lauha ilmanala ja yksinäisyys minua miellytti. Majani, jonka rakensin metsään muutaman puun juurelle, peltotilkku, jonka sen eteen omilla käsilläni raivasin, ja puro, joka juoksee oveni ohitse, riittävät hankkimaan minulle toimeentuloni ja huvini. Näitä nautintojani lisään muutamilla hyvillä kirjoilla, jotka opettavat minua, miten tulla paremmaksi. Niiden kautta vielä se maailma, jonka jätin, on avullisena onneni rakentamiseen, ne kun kuvailevat minulle intohimoja, jotka ihmisiä kurjuuteen syöksevät; ja verratessani heidän kohtaloansa omaani lisäävät he onneani epäsuoralla tavalla. Tunnen silloin olevani kuin haaksirikosta jollekin kalliolle pelastunut ihminen, joka yksinäisyydestään katselee ulkona maailmassa riehuvia myrskyjä; levollisuuttani vain enentää niiden kaukainen pauhina. Kun ihmiset eivät enää ole minun tielläni enkä minä heidän tiellään, en heitä enää vihaa, vaan säälin heitä. Tavatessani jonkun kova-osaisen, riennän auttamaan häntä neuvoillani, niinkuin virran viertä kulkeva kurottaa kätensä siihen hukkuvalle raukalle. Mutta vain viattomain ihmisten olen huomannut ääntäni kuulevan. Luonto saa turhaan huutaa luoksensa muita ihmisiä; kukin näistä muodostaa itselleen siitä kuvan, joka soveltuu hänen omille intohimoilleen. Kaiken ikänsä hän vain ajaa takaa tätä harhaan vievää kuvaa, ja sitte hän syyttää taivasta erehdyksestä, johon itse on syypää. Niistä monilukusista kovaonnisista, joita olen koettanut johdattaa takasin luonnon helmaan, en ole tavannut ketäkään, jota ei oma kurjuutensa olisi hurmannut. Ensimmältä he minua tarkkaavaisesti kuuntelivat, toivoen minun auttavan heitä kunniaan tai rikkauteen; mutta nähtyään minun tahtovan opettaa heitä tulemaan toimeen ilman näitä, he pitivät minua itseäni kurjana olentona, joka on ajanut takaa heidän vaivaista onneaan. He pilkkasivat yksinäistä elämääni, väittivät yksin vain olevansa hyödylliset jäsenet ihmiskunnassa ja kokivat kaikin voimin vetää minua pyörteeseensä. Mutta minä, vaikka seurustelenkin kaikkein kanssa, en usko itseäni ja sisintä olemustani kellekään. Usein riittää minulle vain oman itseni tutkiminen ja siitä oppia ottaminen. Nykyisessä rauhallisessa tilassani muistelen entisiä pyrinnöitäni, joille silloin annoin niin suuren arvon, saavuttamaani suosiota, rikkautta, mainetta, nautintoja ja aatesuuntia, jotka ovat ristiriitaiset keskenään kaikesta mitä maan päällä on. Vertaan monia ihmisiä, joiden olen nähnyt tuimasti kiistelevän noista valhekuvista ja jotka jo ovat menneet pois täältä katoovaisuudesta, puroni aaltoloihin, jotka vaahdoten särkyvät rantakallioihin ja katoovat jälkiä jättämättä. Mitä minuun tulee, annan ajan virran viedä itseäni tyynesti eteenpäin, kohti iankaikkisuuden ääretöntä merta; ja katsellessani luonnon todellisia sopusointuja ylennän mieleni Luojan tykö, toivoen parempaa kohtaloa toisessa maailmassa.

Vaikkei metsän kätkössä lepäävästä erakkomökistäni tarjoudukaan niin vaihtelevia näköaloja kuin tältä ylävältä paikalta, missä nyt istumme, on sen ympäristössä kuitenkin paljon mieltäkiinnittäviä kohtia nimenomaan minun laiselleni miehelle, joka mieluummin syventyy omaan itseensä kuin tarttuu ulkonaisiin seikkoihin. Majani vieritse juokseva puro kulkee suorana viivana metsän halki, niin että se näyttää pitkältä kanavalta, jota reunustavat kaikenlaiset lehtipuut. Siellä kasvaa tatamac-puita, mustapuita, omenapuita, öljy- ja kanelipuita, palmulehdot kurottavat siellä täällä pitkiä paljaita runkojaan enemmän kuin sadan jalan korkeuteen, ja niiden laajat latvatupsut näyttävät muun metsän yli kohotessaan uudelta, paljon ylävämmältä metsältä. Köynnöskasvit monimuotoisine lehtineen muodostavat puusta puuhun luikerrellen yhtäällä kaarevia kukkaiskäytäviä, toisaalla pitkiä vihertäviä uutimia. Hyvänhajuisia lemuja lähtee useimmista puista ja tarttuu niin kiinteästi vaatteisiin, että pelkästä tuoksusta voi tuntea, ken joku hetki sitten on kävellyt tällaisessa metsässä. Kukkimisaikana ne ovat valkeat kuin olisivat puoleksi lumen peittämät. Loppupuolella kesää tulee sinne monenkaltaisia outoja lintuja, joita käsittämätön luonnonvaisto on johtanut tälle saarelle kaukaisista maista ja aavain merien takaa etsimään täkäläisten puiden siemeniä; ja niiden höyhenloisto paistaa omituisesti puiden auringon ruskettamaa vihannuutta vastaan. Sellaisia ovat muitten muassa monenlaiset papukaijat ja sinikyyhkyset, joita täällä sanotaan Hollannin kyyhkysiksi. Apinat, näitten metsien alkuperäiset asukkaat pitävät iloaan puitten tummahtavilla oksilla, joista niiden harmaa ja vihertävä karva ja sysimustat naamat pistävät silmiin; jotkut riippuvat vain hännästä ja kieppuroivat ilmassa, toiset hyppivät oksalta toiselle kantaen penikoitaan sylissään. Murhaava pyssynlaukaus ei koskaan ole pelästyttänyt näitä luonnon rauhallisia lapsia. Ilma kaikuu niiden ilosta ja riekunasta ynnä eräitten Austraalian lintujen oudosta raksutuksesta, joita ääniä metsän kaijut etäälle kantavat. Puro, joka kohisten kulkee kallio-uomassaan metsän halki, kuvastaa paikka paikoin kirkkaassa kalvossaan puiden kunnianarvoisen vihannuuden ja pimennot samatekuin niiden asukkaiden hilpeät leikit; tuhatta jalkaa etempänä se syöksyy eri kalliokerroksia alaspäin, muodostaen pudotessaan yhtenäisen kristallikirkkaan vesipatsaan, joka alhaalla särkyy vaahdoksi. Tuhansia sekanaisia hälyjä lähtee tästä pauhaavasta vedestä, jotka tuulten metsään ajamina tuntuvat milloin pakenevan kauvas etäisyyteen, milloin lähestyvän kaikki yht'aikaa, huumaten kulkijan korvia kuin isojen kirkonkelloin jyminä. Ilma, jota vetten alinomainen liikunta alati pitää puhtaana, säilyttää poutaisimpanakin kesäaikana tämän virran rannoilla vehmauden ja vilppauden, jonka vertaista harvoin tapaa saaremme korkeimmilla kukkuloillakaan.

Vähän matkaa etempänä on muuan kallio, kyllin kaukana putouksesta, jottei sen pauhu häiritse korvia, ja kylläksi lähellä sitä, jotta voi nauttia sen näöstä, vilppaudesta ja etäisestä kohinasta. Toisinaan helteisimpänä aikana menimme me, rouva de La Tour, Margareeta, Virginia, Paul ja minä, syömään päivällistä tämän kallion juurelle. Kuten aina toimillaan toisten hyötyä tarkoittaen, ei Virginia syönyt yhtään hedelmää ulkosalla pistämättä sen siemeniä tai sydämmyksiä maahan. "Niistä on nouseva puita", sanoi hän, "jotka tarjoovat hedelmiään jollekin matkustajalle tai ainakin linnuille." Erään kerran hän syötyään papaijahedelmän tämän kallion juurella oli istuttanut sen siemenet maahan. Pian sen jälkeen kasvoi sillä paikalla useita papaijapuita, niistä yksi naaraspuu, s. o. hedelmiä kantava. Virginian poislähtiessä ei tämä puu vielä ulottunut hänen polviinsakaan saakka; mutta kun sellaiset kasvavat nopeasti, oli se parin vuoden päästä jo kahdenkymmenen jalan pituinen, ja sen varsi kannatti pyöreässä latvassaan useampia kerroksia kypsiä hedelmäterttuja. Kun Paul kerran sattumalta tuli tälle paikalle, ihastui hän suuresti nähdessään tuon ison puun saaneen alkunsa vähäisestä siemenestä, jonka hänen ystävättärensä kerran oli istuttanut; mutta samalla tämä näkö hänessä herätti murhemieltä, sillä olihan puu todistajana Virginian pitkällisestä poissaolosta. Esineet, jotka säännöllisesti ovat silmäimme edessä, eivät saata meitä huomaamaan elämän pikaista juoksua, sillä ne vanhenevat kanssamme huomaamattomasti; mutta ne, jotka näemme taas yht'äkkiä vuosien takaa edessämme, muistuttavat meille miten kiireisesti päiviemme virta vierii. Paul sekä ihastui että murehtui tuota raskaita hedelmiä kantavaa papaijapuuta katsellessaan, kuten matkamies, joka kauvan kotimaasta poissa-oltuaan ei enää tapaa aikalaisiaan, vaan niiden lapsia, jotka hänen lähtiessään vielä uinuivat äitiensä rinnoilla, mutta nyt jo itse ovat vakaita perheenisiä. Vuoroon hän tahtoi hakata puun maahan, koska se hänelle liian elävästi muistutti Virginian pitkällistä poissaoloa, vuoroon muistellen Virginian jaloa tarkotusta tätä puuta istuttaessaan hän suuteli sen runkoa ja puheli sille rakkauden ja kaipauksen sanoja. Oi kallis puu, jonka jälkeläisiä vielä elää puittemme joukossa, olen katsellut sinua suuremmalla mielenkiinnolla ja kunnioituksella kuin ikänä Rooman riemuportteja! Enentäköön luonto, joka hävittää joka päivä kuningasten kunnianhimon muistomerkkejä, monin kerroin metsissämme näitä nuoren köyhän tytön ylevämielisyyden muistomerkkejä!