Ehkäpä omaa vahinkoanne? Niin, kieltämättä on se suuri, sillä olette kadottanut tytöistä armaimman, josta olisitte saanut mitä oivallisimman vaimon. Hän oli uhrannut omat etunsa teidän etujenne tähden ja piti teidän omistamista tähdellisempänä kuin rikkautta, oman kultaisen hyveensä ainoana palkintona. Mutta mistä tiedätte, vaikka tämä olento, jonka omistamisesta toivoitte sulaa onnea, olisikin tullut olemaan teille lähteenä loppumattomiin kärsimyksiin? Hän oli varaton ja perinnöttömäksi tehty; teillä ei tulevaisuudessa muuta jaettavana hänen kanssaan kuin kättenne työ. Ranskassa saamansa kasvatus oli tehnyt hänen terveytensä hennommaksi, ja vaikka onnettomuutensa olisi hänen mieltään rohkaissutkin, niin olisitte saanut nähdä hänen päivä päivältä riutuvan koettaessaan suorittaa taloutenne väsyttäviä töitä. Kun hän sitte olisi synnyttänyt teille lapsia, olisivat teidän kummankin vaivat vain enentyneet kokiessanne ilman palvelijain apua ylläpitää vanhoja vanhempianne ja yhä lisäytyvää perhettä.
Vastannette minulle ehkä: Kuvernööri olisi kyllä meitä auttanut. Mutta mistä tiedätte tällaisessa siirtomaassa, missä niin usein hallitusmiestä vaihdetaan, saatavan aina herra de La Bourdonnayen tapaisia miehiä? Voisihan tänne tulla epäsiveellisiä ja tunnottomia kuvernöörejä, joilta puolisonne jotain niukkaa apua saadakseen kenties olisi ollut pakotettu luopumaan siveydestään. Jos hän silloin olisi horjahtanut, olisitte tullut perin säälittäväksi ihmiseksi; jos hän vankkana olisi pysynyt, olisitte yhä jääneet köyhyyteenne, kiittäen vain onneanne, jos ei teidän olisi vaimonne hyveen ja kauneuden vuoksi tarvinnut kärsiä vainoa juuri niiden puolelta, joiden suojelukseen olitte luottanut!
Minulle olisi kuitenkin jäänyt se onni, sanotte kenties, että rikkauksista riippumatta olisin saanut suojella armasta olentoa, joka olisi liittynyt minuun sitä kiinteämmin mitä heikompi itse on; lohduttaa häntä omilla suruillani, ilahuttaa häntä alakuloisuudellani ja enentää rakkauttamme keskinäisillä kärsimyksillämme. Epäilemättä tuottavat tällaiset katkerat huvit hyveelle ja rakkaudelle suloista nautintoa. Mutta Virginiaa ei enää ole, ja teille on jäänyt vain ne, joita hän teitä lähinnä enimmän rakasti, nimittäin äitinne ja hänen äitinsä, jotka hillitön surunne pian vie hautaan. Pitäkää siis onnenanne, että saatte olla heille aina avuksi, niinkuin rakas vainajakin oli. Poikani, hyväntekeväisyys on hyveen onni, mitään varmempaa ja ylevämpää onnea ei maan päällä tavata. Huvit, lepo, hekumallisuus, ylellisyys ja kunnia eivät ole luodut ihmisen, heikon ja horjuvan matkamiehen, päämääräksi. Näettehän miten yksi ainoa askel rikkautta saavuttaaksemme on syössyt meidät kaikki turmiosta toiseen. Asetuitte kyllä sitä vastaan, se on totta; mutta ken ei olisikaan luullut Virginian matkan päättyvän omaksi ja teidän onneksenne? Rikkaan ja ijäkkään omaisen kutsut, viisaan kuvernöörin neuvot, koko siirtokunnan yleinen mielipide ynnä hurskaan papin innokkaat kehotukset ja vaikutusvalta ovat ennakolta määränneet Virginian onnettomuuden. Siten riennämme kohti turmiotamme juuri niiden viisauden eksyttäminä, jotka kohtalojamme hallitsevat. Parempi epäilemättä olisi, ettemme usko emmekä luota petollisen maailman houkutuksiin ja toivoihin. Mutta sittekin, kaikkien niiden ihmisten joukossa, joiden näemme noilla kedoilla niin ahkerasti työskentelevän; niiden joukossa, jotka Intiasta onneansa etsivät, tai jotka kotonansa Europassa huoletta nauttivat työnsä hedelmiä; kaikkien näiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei jonakin päivänä voisi kadottaa kalleimpansa: arvonsa, rikkautensa, vaimonsa, lapsensa ja ystävänsä. Useimmat saavat vielä vahinkonsa lisäksi katkeran muiston omasta tyhmyydestänsä. Mutta mitä teihin tulee, ei teillä ole mitään itseänne vastaan muistutettavaa. Olette uskollisesti pitänyt lupauksenne; nuoruuden kukoistuksessannekin olette säilyttänyt viisaan järkevyyden ettekä horjahtanut pois luonnollisesta tunteestanne. Teidän aikomuksenne yksin olivat lailliset, sillä ne olivat puhtaat, yksinkertaiset ja itsekkäisyydestä vapaat; sillä teillä oli Virginiaan jumalalliset oikeudet, joille ei mikään rikkaus voi olla vastapainona. Olette kadottanut hänet; mutta siihen ei ollut syynä teidän varomattomuutenne, ahneutenne tai väärä viisautenne, vaan niin tahtoi Jumala, joka muitten ihmisten intohimojen kautta riisti teiltä rakkautenne esineen; Jumala, jolta saatte kaikki; joka näkee parhaiten mikä teille on soveliasta, ja jonka viisaus ei jätä teille yhtään katumuksen eikä epätoivon sijaa, mitkä muuten seuraavat niitä onnettomuuksia, joihin itse olemme olleet syypäät.
No niin, voitte siis onnettomuudessannekin sanoa itsellenne: minä en ole ansainnut sitä. Onko se sitte Virginian kova kohtalo, hänen surkea loppunsa tai nykyinen tilansa, jota surette? Hän on saanut kohtalon, joka on ylhäisen syntyperän, kauneuden jopa kuningasvaltojenkin osana. Ihmisen elämä kaikkine rientoinensa on verrattava torniin, jonka huippuna on kuolema. Jo syntyessään hän on tuomittu kuolemaan. Onnellinen hän, joka pääsi tämän elämän siteistä ennen äitiänsä, ennen teidän äitiänne ja ennen teitä itseännekin, joka siis säästyi monesta kuolemasta ennen omaansa.
Kuolema, rakas poikani, on hyväksi kaikille ihmisille; se on sitä levotonta päivää seuraava rauhaisa yö, jota kutsumme elämäksi. Kuoleman unessa nukahtavat ainiaaksi kaikki taudit, kaikki murheet ja tuskat, kaikki pelot, jotka alati häiritsevät meitä, kovaonnisia eläviä. Tarkastelkaa niitä ihmisiä, jotka teistä näyttävät onnellisimmilta, ja saatte nähdä heidän ostaneen näennäisen onnensa hyvinkin kalliista: yleisen kunnioituksen ovat he saavuttaneet vallanalaisiaan pahoin pitelemällä, rikkautta terveytensä menetyksellä, rakkauden niin harvinaisen onnen yhtämittaisilla uhrauksilla; ja usein he toisten hyväksi pyhittämän elämänsä lopulla saavat nähdä vain vääriä ystäviä ja kiittämättömiä sukulaisia ympärillään. Mutta Virginia oli onnellinen aina viimeiseen hetkeensä saakka. Hän oli onnellinen meidän keskuudessamme eläissään ja luonnon hyvyyttä nauttiessaan; kaukana meistä eläissään oli hän siveytensä kautta onnellinen; ja vieläpä sinä hirveänä hetkenä, jolloin näimme hänen hukkuvan, oli hän yhä edelleenkin onnekas. Sillä ajatellessaan koko siirtokuntaa, jossa hänen kuolemansa synnytti yleistä toivottomuutta, tai teitä, joka niin rohkeasti pyritte hänen avukseen, näki hän olevansa kallio kaikille. Häntä rohkaisi iankaikkisuuden kynnyksellä muisto viattomasta elämästään; ja vaaran hetkellä hän osottikin ylevätä uljuutta, jonka taivas suo palkinnoksi vain jaloavuiselle ihmiselle. Hän kohtasi kuolemaa kirkkaalla katseella.
Poikani, Jumala antaa hyveen kestää kaikenlaisia elämän koetuksia, näyttääkseen miten se yksistään voi hyväkseen käyttää ja löytää niistä onnea ja kunniaa. Kun hän sille aikoo valmistaa katoamatonta mainetta, asettaa hän sen isolle näyttämölle ja antaa sen taistella kuoleman kanssa; silloin on sen rohkeus oleva muille esimerkkinä, ja muisto sen onnettomuudesta saa ikuisen muistomerkin jälkimaailman kyyneleissä. Nämä ovat sen katoamaton muistopatsas maailmassa, jossa kaikki muu on katoovaista, yksin kuningastenkin muistot, jotka pian haudataan ikuiseen unhoon.
Virginia elää vielä. Poikani, te näette miten maailmassa kaikki vaihtuu, muttei mikään häviä olemattomiin. Ei mikään inhimillinen taito kykene tekemään tyhjäksi pienintäkään aineen osaa; olisiko silloin mahdollista, että se mikä on järjellistä, tunteellista, rakastavaa, hyveellistä ja uskonnollista katoaisi, koska alkuaineetkin, joista se on kokoonpantu, ovat häviämättömiä? Ah, jos Virginia kerran oli onnellinen meidän parissamme eläissään, kuinka paljon onnellisempi hän nyt onkaan! Jumala on olemassa; koko luonto hänestä ilmottaa; minun ei ole tarvis sitä teille todistaa. Vain ihmisten oma pahuus saa heidän kieltämään tämän totuuden, jota he pelkäävät. Tietoisuus hänestä asuu sydämessänne, samoin kuin hänen tekonsa silmienne edessä. Luuletteko hänen siis jättävän Virginian palkitsematta? Luuletteko ettei sama voima, joka oli pukenut tämän ylevän sielun niin kauniiseen muotoon, missä tunsitte välkähdyksen jumalallisesta taiteesta, olisi voinut pelastaa hänet aaltojenkin vallasta? Luuletteko, ettei hän, joka ohjaa ihmisten katoavaista onnellisuutta teille tuntemattomilla laeilla, voisi valmistaa uutta onnellisuutta Virginialle toisilla laeilla, joita yhtä vähän tunnette? Jos syntyessämme jo olisimme kyenneet ajattelemaan, olisimmeko silloin osanneet luoda itsellemme kuvaa vastaisesta olostamme täällä? Ja voimmeko nyt, tässä hämärässä ja katoovaisessa elämässä, edeltäkäsin arvata kohtaloamme toisella puolen hautaa, jonka kautta meidän on lähteminen täältä? Tarvitseeko Jumala ihmisten tavalla tätä pientä maapalloa viisautensa ja laupeutensa näyttämöalaksi; eikö hän voi pitentää ihmiselämää tuonelan uksia etemmäksi? Valtameressä ei ole ainoatakaan vesipisaraa, joka ei olisi täynnä meidän hyväksemme luotuja eläviä olentoja: eiköhän myöskin noiden päämme päällä kiertävien tähtien joukossa ole yhtään, joka kuuluisi meille? Mitä, eikö siis jumalallista viisautta ja hyvyyttä muualla löytyisi kuin vain meidän keskuudessamme? Eikö noilla epälukuisilla, kimaltelevilla taivaankappaleilla ja noissa loppumattomissa valomerissä niiden ympärillä, missä ei mitkään myrskyt raivoa eikä yöt milloinkaan pimitä, olisi muuta kuin rajaton avaruus ja iankaikkinen tyhjyys! Jos kerran me, jotka emme itsellemme ole mitään antaneet, uskallamme asettaa rajoja sille voimalle, jolta olemme kaiken saaneet, emmekö silloin voi uskoa olevamme täällä hänen valtakuntansa rajoilla, missä elämä taistelee kuoleman kanssa ja viattomuus hirmuvaltiuden kanssa!
Epäilemättä on jossakin paikka, missä hyve saa palkkansa. Virginia on nyt onnellinen. Ah, jos hän nyt autuaitten enkelien parista voisi puhella kanssanne, sanoisi hän teille samat sanat kuin pois lähteissänsä: Oi Paul, elämä on vain koettelemusta! Minut on löydetty uskolliseksi luonnon, rakkauden ja siveyden laille. Matkasin merten yli totellakseni vanhempaini tahtoa, hylkäsin rikkaudet pysyäkseni lujana lupauksissani, ja uhrasin mieluummin henkeni kuin olisin loukannut kainouttani. Taivas on nähnyt minun täydellisesti elämänjuoksuni täyttäneen. Olen ijäksi päässyt köyhyydestä, panetteluista, myrskyistä ja muiden tuskia näkemästä. Mikään niistä onnettomuuksista, jotka ihmisiä pelottavat, ei enää koskaan tavota minua; — ja sinä minua kuitenkin surkuttelet! Olen puhdas ja muuttumaton kuin valonsäde; ja sinä kutsut minua takaisin elämänyöhön! Oi Paul, rakas ystäväni, muistele niitä onnen päiviä, jolloin varhaisesta aamusta alkaen nautimme taivaallista autuutta, nousten auringon kanssa noiden vuorten huipuille ja loitoten sen säteiden kera metsiemme poveen! Me tunsimme ihastusta, jonka syytä emme osanneet selittää. Viattomuudessamme toivoimme olevamme pelkkinä silminä, jotta täydellisesti voisimme juoda aamuruskon rikkaita värejä; pelkkänä haistina, voidaksemme nauttia kaiken kukkastemme tuoksun; pelkkinä korvina, kuullaksemme lintujemme tuhatääniset laulelot; ja pelkkänä sydämmenä, voidaksemme oikein kiittää Luojan hyvyyttä näissä teoissaan. Nyt kun istun sen ihanuuden lähteellä, josta kaikki mitä maan päällä on suloista saa alkunsa, — nyt mun sieluni näkee, nauttii, kuulee ja koskettaa välittömästi kaikkea, mitä ennen saattoi tuntea vain aistimien avulla. Ah, mikä kieli voisikaan sanoin kuvata näitä ikuisen aamuruskon kultaamia ihania rantoja, missä nyt iankaikkisesti asun? Kaikesta minkä ääretön voima ja taivaallinen laupeus on voinut luoda lohduttaakseen kovaosaista olentoa; kaikesta mitä lukemattomien samaan onneen yhdistettyjen olentojen ystävyys voi tehdä suloisen sopusoinnun rakentamiseksi — kaikesta tästä me häiritsemättä nautimme. Kestä siis kärsivällisesti kannettavaksesi pantu koettelemus, korottaaksesi siten Virginiasi onnea rakkaudellasi, jolla ei enää rajoja ole, ja avioliitollamme, jonka soihdut eivät milloinkaan sammu. Täällä olen tyydyttävä kaipauksesi, täällä kuivaava kyyneleesi. Oi ystäväni! Oi mun nuori puolisoni! Ylennä sielusi iankaikkisuutta kohden, jotta jaksaisit kestää hetken kärsimykset!"
Oma liikutukseni esti minua enempää puhumasta. Paul, joka silmäili jäykästi minua, huudahti: "Häntä ei ole enää! Häntä ei ole enää!" Ja pitkällinen voimattomuus seurasi näitä tuskallisia sanoja.
Vihdoin viimein toivuttuaan hän virkkoi: "Koska kuolema on hyväksi ja Virginia on onnellinen, tahdon minäkin kuolla yhtyäkseni Virginian kanssa". Siten minun lohdutukseni vain enensi hänen epätoivoaan. Tunsin olevani kuin mies, joka koettaa pelastaa aaltojen kuohusta ystäväänsä, joka ei itse tahdo uida. Hän oli tuskansa alle tykkönään uponnut. Voi sentään! Varhaisimman nuoruuden aikana kestetyt onnettomuudet vain valmistavat ihmistä astumaan elämään, mutta sellaisia ei Paul ollut ollenkaan saanut kokea.