Virginian vierelle, samojen bamburuokojen juurelle, haudattiin hänen ystävänsä Paul, ja heidän ympärilleen heidän hellät äitinsä ja uskolliset palvelijansa. Ei ole pystytetty marmoripatsaita heidän halvoille hautakummuilleen eikä piirretty heidän ansioitaan kiveen; mutta heidän muistonsa elää kulumattomin kirjaimin niiden ihmisten sydämmissä, jotka ovat heille ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Heidän varjonsa eivät kaipaa loistoa, jota he eläissänsä kammoivat; mutta jos ne vielä ottaisivat osaa maallisiin huoliin, niin ne epäilemättä mieluummin harhailisivat niiden matalain olkikattojen alla, missä uutteruus ja hyvät avut asuvat; lohduttamassa kohtaloonsa tyytymättömiä köyhiä, sytyttämässä nuorten lempiväin poviin sammumatonta liekkiä, mieltymystä luonnon antimiin, rakkautta työhön ja kammoa turhiin rikkauksiin.
Kansan ääni, joka vaikenee kuninkaille kunniapatsaita pystytettäessä, on antanut muutamille tämän saaren paikoista nimiä, jotka ikuistavat Virginian surullista loppua. Niinpä nähdään Ambra-saaren läheisyydessä riuttojen keskellä muuan kohta, jota kutsutaan Saint-Géronin väyläksi sen laivan nimen jälkeen, jolla hän hukkui palatessaan Europasta.
Tuon pitkän maakaistaleen äärimmäisintä niemekettä, jonka näette kolmen peninkulman päässä täältä puoleksi peitettynä kuohuvan meren aaltoihin ja jota Saint-Géron ei voinut myrskyssä sivuuttaa päästäkseen satamaan, kutsutaan Kovanonnen-niemeksi; ja tuossa aivan edessämme tämän laakson päässä näette Hautalahdelman, josta Virginia löydettiin hiekkaan hautautuneena, ikäänkuin olisi meri tahtonut tuoda hänen ruumiinsa takaisin sureville omaisille ja osottaa hänen kainoudelleen viimeistä kunnioitustaan samoilla rannikoilla, joiden kaunistuksena hänen viattomuutensa oli ollut.
Oi te niin hellästi yhdistetyt nuoret, te onnettomat äidit ja koko rakastamani perhe! Nämä metsät jotka soivat teille siimestään, nämä lähteet jotka lorisivat iloksenne, nämä penkereet joilla yhdessä lepäsitte, kaikki itkevät vielä teidän loppuanne!
Ei ole kenkään teidän jälkeenne rohjennut viljellä tätä autiota maata, ei kenkään jälleen pystyttää rauvenneita majojanne. Teidän vuohenne ovat villiytyneet, teidän puutarhanne ovat hävinneet; lintunne ovat lentäneet tiehensä, eikä täällä kuule muita ääniä kuin haukkain kirkunaa, jotka kaartaen leijailevat tämän kallioiden keskisen laakson päällä.
Ja minusta, joka en saa enää teitä nähdä, on tullut ystävä vailla ystäviä, lapseton isä, ja yksinäinen matkamies tämän maan matoisen kamaralla."
Näin puhellen tuo hyvä vanhus lähti kulkemaan poispäin, kyynelten vieriessä alas kasvoiltaan; ja minun kyyneleeni olivat jo vuotaneet useamman kuin yhden kerran tätä surullista jutelmaa kuunnellessani.
End of Project Gutenberg's Paul ja Virginia, by Bernardin de Saint-Pierre