He ratsastivat nyt ääneti ja miettiväisinä edelleen. Alkoi jo hämärtää, kun he olivat ratsastaneet Daugbergin kirkon ohitse ja ratsastivat kylän pohjoispuolitse pitkänomaisen laakson poikki, joka kiemurteli korkeiden kukkuloiden välitse, mihin suuret kalkkikivimurrokset olivat synnyttäneet kaivoksia. Näillä kukkuloilla, kaivosten yläpuolella, viheriöitsi tummanvihreä, äsken kohonnut talvioras kiviröykkiöiden ja puoleksi kaatuneiden puuryhmien välillä. Tämän maalauksellisesti kauniin seudun näky herätti drotsi Pietarin mieleen ihania lapsuuden muistoja ja hajoitti hänen levottomat ajatuksensa.
"Täällä minä usein lapsena leikin ryöväriä", sanoi hän. "Mutta silloin minä en ajatellut että kerran saisin kulkea täällä näin vakavissa ajatuksissa."
"Katsokaa herra!" sanoi Skirmen ratsastaen aivan herransa viereen. — "Ettekö te näe jotakin välkkyvän ja liikkuvan tuolla suuressa, pimeässä kaivoksessa."
"Uneksitko sinä ryöväreistä"? kysyi drotsi. "Minä en näe mitään."
"Nyt en minäkään näe mitään", vastasi Skirmen, — "mutta kaivos on seitsemänkymmenen kyynärän syvyinen; ja se voi hyvin helposti piiloittaa kokonaisen joukkion".
"Paikka on erityisesti sopiva sellaisille roistoille", sanoi drotsi, "mutta näihin asti on tämä seutu ollut turvallinen. Näin lähelle Harrestrupia eivät ryövärit uskalla tulla. Tykon, minun reippaan linnanvoutini kanssa ei ole leikkiminen. Näitkö vanhan hirsipuun Daugberg harjulla? Siellä se oli vakavana varoituksena rosvoille ja ryöväreille. Metsä on sopivampi paikka, mutta sitä vartioi vanha Henner."
"Henner Friser?" huudahti Skirmen kiivaasti ja säpsähti. "Onko hän täällä?"
"No niin, se on totta, sitä ei sinun olisi tarvinnut tietää, Skirmen, mutta osaathan vaieta! Muistathan sinä että hän kaatoi kuninkaallisen aseenkantajan itsepuolustukseksi. Päästäkseen pois ikävyyksistä hän pakeni yhteen minun metsämajoistani."
"Mihin herra? Siihenkö, joka on Finnerupin lähellä?"
"No niin, koska sinä jo sen tiedät — siellä hän asuu Mutta vaikenethan sinä siitä!"