"Hyvä on!" sanoi herttua. "Me olemme valmiita. Pidä sinä huolta herrasta tuolla sisällä! — Hyvästi, jalo neito!" sanoi hän sen jälkeen kauniille ritarineidolle, puhuen lämmöllä ja tosikunnioituksella. "Minun täytyy ikäväkseni lukea teidät vihollisteni joukkoon kuuluvaksi, mutta tätä hetkeä en koskaan unohda, enkä minä lakkaa milloinkaan teitä kunnioittamasta ja ihailemasta. Jos Tanskassa olisi useimpia teidän kaltaisianne naisia, niin ei se tarvitsisi tuskin ensinkään miehiä sankarikunnian kukoistuksen kohottajiksi." Nämä mielistelevät sanat lausuttuaan vei hän Inge neidon käden huulilleen, kumarsi kohteliaasti ja poistui nopeasti ovesta drotsinsa kanssa.
Kookas, kömpelö tallirenki oli sillävälin herttuan käskystä astunut ruokasaliin, jossa hän ensin nopeasti tyhjenteli sen mitä oli jälellä viinikannuissa. Sitten hän pisti kaikki hopeapikarit taskuunsa ja otti nukkuvan Alfkreivin kädestä hopeamöhkäleen. Kun hän oli tämänkin piilottanut hyvänä saaliina, aikoi hän nostaa juopuneen herran hartioilleen.
"Ei tarvitse, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi. "Minä en ole enää juovuksissa, voin hyvästi jo astua, mutta minä olen tehnyt typeryyksiä ja tahdon senvuoksi näyttää pähkäjuopuneelta. Tartu minua kainaloon, ja purjehtikaamme matkaamme!" Sitten hän alkoi kuin karhu murista jotakin kevytmielistä laulua ja kompuroi väkevän pilttuutoverinsa kainalossa viereiseen saliin. Siellä seisoi vielä Inge, käsi keittiön oven kahvalla.
"Ylpeä makupala, Niilo!" kuiskasi Alfkreivi väkevälle seuralaiselleen. "Jos voisimme ottaa hänet mukanamme, niin emmepä jättäisi Själläntia ilman hyvää saalista."
"Helppo minun olisi hänet kaapaista", — kuiskasi Niilo Rauhaton, "mutta, jos hän kirkaisee, niin olemme me hukassa. Täällä ovat pian koirat kintereillämme."
"No, piru vieköön senkin ylpeän naikkosen. Minä olisin ottanut mieluummin sen pienen, ruskeatukkaisen veitikan. Mutta antaa lintujen lentää. Hyvästi, ihana neito!" sanoi hän ääneen ja hoiperrellessaan Inge neidon ohitse hän suudella maiskahutti sormiaan. "Sanokaa terveisiä meidän hyvälle ystävällemme, teidän kunnianarvoisalle isällenne! Kiittäkää häntä kauniisti siitä, että hän antaessaan nuuskijoille pitkän nenän, salli meidän rauhassa tyhjentää pikarimme!"
Inge neito ei vastannut, hän seisoi kuin kiinninaulittuna kauhusta. Mutta niin pian kuin hirvittävät vieraat olivat ulkona ovesta, kiirehti hän työntämään salvan ovelle, sitten hän vaipui melkein tiedotonna tuolille kovan jännityksen rasittamana. Hän luuli vielä kuulevansa askeleita pihalta. Mutta pian oli kaikki hiljaista, ja linnanportti lyötiin kiinni, niin että se ontosti kumahti. Tämä ääni herätti hänet tainnostilastaan. Hän koetti koota voimiaan ja mietiskellä mitä oli tapahtunut. Ajatus hänen isänsä suhteesta näihin hirvittäviin vieraisiin painoi äärettömän raskaana hänen sieluaan. Kyynelvirta syöksähti äkkiä hänen suurista silmistään, ja hän väänteli käsiään, syvässä rajattomassa tuskassaan. "Mutta missä hän on?" huudahti hän taas hädissään, "ja missä ovat ne uskolliset miehet, joiden kanssa hän poistui?" Häpeämättömän ryövärin jäähyväissanat muistuivat hänen mieleensä, ja hän teki pikaisen liikkeen ovea kohti, tietämättä vielä mitä olisi tehtävä. Silloin koputettiin kovaa eteisenovelle. Hän säpsähti, mutta ei miettinyt kauvempaa, vaan työnsi salvan ovelta. Vieras, reipas poika aseenkantajapuvussa astui sisään ja tervehti häntä kohteliaasti. Se oli Klaus Skirmen.
"Elkää pelästykö, jalo neiti!" sanoi hän hätäisesti, "mutta minun täytyy ilmoittaa teille ellette sitä jo tiedä: — täällä on ryöväreitä linnassa, minun isäntäni ja ne kaksi ritaria, jotka seurasivat häntä, sekä linnanpäällysmies itse ovat suljetut itäiseen torniin."
"Ryövärien sulkemat! minun isäni suljettuna torniin!" huudahti Inge neito sydämellisellä ilolla, joka oli nuoren aseenkantajan mielestä käsittämätöntä. "Tiedätkö varmasti ryövärien sulkeneen heidät sinne? Mistä sinä sen tiedät?"
"En minä tiedä kuka heidät on sinne lukinnut", vastasi Skirmen, "mutta, jalo neiti, ymmärtäkää minut oikein, he istuvat vangittuina linnantornissa. Minä olin rannassa juottamassa meidän hevosiamme; silloin kuulin yhden herroista huutavan korkealta, ja minä ratsastin veteen tornin luo ääntä seuraten. Minun käskettiin etsiä aivan torninikkunan alta vankilanavainta, se oli onneksi pudonnut suurelle kivelle, ja tässä se on. Mutta tornin käytävää en ole löytänyt. Pihassa huudettiin, että täällä on ryöväreitä, eikä kukaan tahtonut kuunnella minua —"