Tällä vaarallisella papilla oli paljon liittolaisia Tanskassa, sekä mahtavia ystäviä niin hyvin Euroopan maallisten ruhtinaiden joukossa kuin paavillisessa hovissa. Tuon kuuluisaksi tulleen Veilesäädöksen: Cum ecclesia Dacianan [Tanskan kansalaiset; ensimäiset sanat säädöksessä, jolla se vahvistettiin] mukaan: mistä muuten oli johtunut niin paljon haitallisia riitaisuuksia kuninkaan ja Tanskan papiston kesken, täytyi rangaista kansaa ja maata interdiktillä, jolloin koko maassa jumalanpalvelukset kiellettiin heti kun kuningas tai maallinen oikeus vangitsi jonkun piispan. Tätä säädöstä ei kuitenkaan ollut noudatettu arkkipiispa Grandia vangittaessa. Ei ainoastaan rakkaus isänmaahan tai pelko sen jumalattomuuden, yleisen turvattomuuden ja sekasorron seurauksista, jonka tämänlainen rangaistus aiheuttaisi, vaan myöskin peläten kansan suuttumusta ja maallista valtaa, oli suurin osa Tanskan papistoa lähettänyt anomuskirjoituksen paaville, missä he rukoilivat tämän tuhoatuottavan rangaistuksen peruuttamista. Kirkkojen sulkeminen olisi papistolle itselleen ollut mitä vaarallisinta aikana, jolloin kuninkaanmurhan tuottama suuttumus ei vielä ollut laimennut, ja kansan ärsytetyt intohimot niin usein puhkesivat väkivaltaisuuksiin ja verisiin temmellyksiin. Tämä tärkeä asia oli kauan aikaa ratkaisematta. Jumalanpalveluksia jatkettiin tavallisuuden mukaan; mutta yleisesti pelättiin, että ellei arkkipiispaa pian vapautettaisi paavi panisi interdiktin täytäntöön: jolloin mitä suurin onnettomuus kohtasi maata.
Kuningas Eerik Menved oli nyt saavuttanut täysi-ikäisyytensä, hän oli täyttänyt 21 vuotta. Hän oli elänyt lapsuuden, jonka täytyi pian kypsyttää hänet mieheksi sekä kehittää hänen harvinaisten luonnonlahjojensa omituisuuden. Tuo kuningasvallan väkivaltainen solvaaminen, jonka todistajana hän lapsena oli ollut, oli antanut hänen oikeusinnolleen jonkunlaisen kiivauden ja intohimon sävyn, ja samalla se oli herättänyt hänessä aikaisin oman arvonsa tuntemisen. Aikakauden ritarillinen henki oli myöskin voimakkaasti vaikuttanut häneen; hänen huolenpitonsa valtaistuimen loiston ja vallan säilyttämisestä oli monen mielestä välttämätöntä valtioviisautta näinä vaarallisina aikoina; mutta hänen luontaisen vilkkautensa yhteydessä, tämä huolenpito kruunun loistosta teki hänet taipuvaiseksi komeilemiseen ja pintapuolisuuteen, josta häntä usein moitittiin, ja jota pidettiin turhamaisuutena ja tyhjänä koreilemishaluna. Se vakavuus, millä hän vastaanotti kuningasvaltikan, ilmaisi kuitenkin hänen lujan ja järkkymättömän tahtonsa, jonka onnettomuudet jo aikaisin olivat karaisseet, ja se rohkeus, millä hän laati ensimäisen, itsenäisen kuningaskäskynsä, ilmaisi kuningassielun, joka tunsi olevansa samaa maata suuren iso-isänsä ja esikuvansa, Valdemar Seierin, kanssa. Eerik Menvedin ensimäinen kuningasteko oli koe puolustaa majesteetin valtaa ja arvoa maailman mahtavinta hallitsijaa vastaan, joka pyhän Pietarin valtaistuimelta hallitsi sekä kuninkaita että kaikkia kristikunnan kansoja. Tämän uskalsi nuori kuningas aikana, jolloin hänen oma persoonallinen onnensa suureksi osaksi oli riippuvainen paavillisesta hovista. Hän oli lähettänyt vanhimman ja kokeneimman neuvonantajansa, valtaneuvos Jon Litlen, yhdessä drotsi Hesselin kanssa Roomaan, puolustamaan oikeutettuna hätäpuolustuksena sitä rikkomusta hengellistä säätyä vastaan, mihin oli täytynyt turvautua arkkipiispan suhteen sekä vaatimaan paavin itsensä tuomitsemaan hänet majesteettirikoksentekijänä. Mutta paitsi tätä, tärkeää tehtävää oli vanhalla valtaneuvoksella vielä toinenkin, joka minä muuna aikana tahansa ei olisi tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, mutta jonka onnistuminen nyt oli yhtä epävarmaa kuin se oli tärkeää kuninkaalle. Hänen piti nimittäin saada paavilta, ja mitä pikemmin kotiin lähettää, tuo kauan luvattu sukulaisuusdispensi [dispensi = erikois-vapautus], jonka kautta vasta kuningas oli oikeutettu naimaan Ruotsin kauniin prinsessa Ingeborgin, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa jo lapsesta asti, ja jota hän kauan oli rakastanut sisarellisena sukulaisena, mutta johon hän nyt tunsi kiintyneensä nuoruudenrakkauden koko kiihkeydellä ja voimalla.
Sillä aikaa kun Tanskan lähettiläät pidätettiin paavillisessa hovissa laajojen tutkimuksien ja hämärien tekosyiden nojalla, oli Tanskaan lähetetty paavillinen nuntius, arkkirovasti Isarnus, uhkaamaan Tanskan nuorta kuningasta ehdottomalla pannaanjulistuksella ja interdektillä, ellei hän viipymättä vapauttaisi arkkipiispaa. Viekas arkkirovasti ei tuonut paavilta kuninkaalle minkäänlaista kirjallista sanaa dispensista ja naimasuostumuksesta; mutta suullisesti hän puhui siitä hyvin kierrellen, ja oli jotensakin selvää, että tahdottiin käyttää hyväksi kuninkaan kiihkeyttä tässä sydänasiassa, saamalla hänet mukautumaan paavilliseen mahtisanaan sekä vapauttamaan Sjöborgin hengellisen valtio vangin.
Mutta tämänlainen menettely ei suinkaan miellyttänyt nuorta, kiivasta kuningasta, se vain yllytti häntä uhmailemaan paavillista istuinta, josta voi olla mitä vaarallisimmat seuraukset sekä hänelle itselleen että valtakunnalle. Vielä oli asia ratkaisematta. Mitä pelottavimmin uhkauksin oli kardinaali poistunut Tanskasta ja matkustanut Lyybekkiin.
Ylpeä arkkipiispa Grand, joka yksin oli syypää tähän jännitykseen ja uhkaavaan vaaraan, istui yhä vielä ankarassa vankeudessaan. Vankeusaikansa ensimäiset 36 viikkoa hän oli istunut kahlehdittuna pimeässä, syvässä tornikellossa, kärsien suurta tuskaa, vaikka useimmat vapauttivatkin kuninkaan osallisuudesta tähän kovuuteen. Arkkipiispan vankeustoveri, petollinen ja ilkeämielinen Jaakko-rovasti, joka sairauden nojalla päästettiin vankeudesta, oli heti tätä sääliä hyväkseen käyttäen paennut Roomaan, missä hän innokkaasti työskenteli kuningasta vastaan, pannen kaikki keinonsa liikkeelle arkkipiispan vapauttamiseksi ja yhteisen koston saavuttamiseksi.
Edellisenä jouluna oli kuningas ollut Sjöborgissa ja itse tarjonnut arkkipiispalle sovintoa, jos hän suostuisi luopumaan arkkipiispanistuimestaan, jättämään valtakunnan ja vannoisi olevansa kostamatta ja yhtymättä valtakunnan vihollisiin. Huolimatta siitä ylimielisestä uhkamielisyydestä ja ivasta, millä piispa oli torjunut tämän sovintotarjouksen, oli hänen vankeutensa kuitenkin kuninkaan käskystä tehty helpommaksi; hänet oli muutettu siihen tornihuoneeseen, missä hän nyt asui, siellä häneltä ei ainakaan puuttunut valoa ja raitista ilmaa, vaikka häntä vielä kahlehdittunakin mitä ankarimmin vartioitiin. Mutta niinpian kun kuningas oli linnasta lähtenyt, tuli vangin tila täälläkin sangen kurjaksi. Uusi linnan vouti, Jesper Mogensen, oli tunnettu saituudestaan, julmuudestaan ja mielisteleväisyydestään. Kuninkaan veljen, junkkari Kristofferin, sanottiin suurimmaksi osaksi olleen syypäänä siihen kovuuteen, jolla arkkipiispaa kohdeltiin, vaikka prinssi joka tilaisuudessa moitti kuninkaan käytöstä tässä asiassa, kehoittaen kaikkiin uhrauksiin ja nöyrryytyksiin, ettei vain jouduttaisi huonoihin väleihin kirkon ja paavillisen hovin kanssa.
Eräänä lokakuun iltana astui Sjöborgin linnanvouti, kokin ja vanhan vanginvartijan seuraamana ylös kiertoportaita, jotka veivät arkkipiispan vankilaan ja sen yläpuolella olevaan vahtihuoneeseen. Voimakas valo salalyhdystä, jota kokki piteli ilmassa, valaisi linnanvoudin kasvot ja vartalon. Hän oli pienenläntä mies, jonka roistonkasvoilla sydämetön kovuus ja vahingoniloinen häijyys yhdistyivät petolliseen, tekopyhään ilmeeseen. Matalan, ruman otsan peitti karvainen lakki. Hänellä oli yllään lyhyt, likainen lammasnahkaturkki, ja hänen suuret, raudoitetut saappaansa kolisivat kiviportaissa. Hän näytti olevan äärimmilleen kiukustunut ja levoton. "Senkin saatanallinen olento! Jumalaton ruumis!" murisi hän. "Onko hän paholaisen kanssa tekemisissä, kun eivät jalkaraudat eikä kahleet enää tepsi?"
"Olenhan minä sen teille jo sanonut", vastasi paksu pulleaposkinen kokki hyvin merkitsevän näköisenä. "Hän puhelee näkymättömien henkien kanssa, eikä kukaan tornivartijoista uskalla enää olla hänen luonaan. Hän on yhtä varmasti liitossa paholaisen kanssa kuin minä olen teidän kanssanne, kuitenkin sillä eroituksella, ettei hän minun laillani voi sanoa itseään irti palveluksesta. Muistanettehan te, että minä olen sanonut itseni irti ajoissa, ja olen vapaa menemään, milloin haluan, tänään tai huomenna? Pahus tänne enää jääköön kauemmaksi, koska — — koska hän jo kerran on täällä, olin vähällä sanoa."
"Loruja, Martti, sinun pitää jäädä tänne siksi kunnes saan toisen keittäjän; olethan sen luvannut minulle. Mutta mistä ovat nuo puheet hänen noituudestaan saaneet alkunsa?"
"Ne ovat aivan tosia!" sanoi kokki — "Ei leukaan sen täydellisemmin tunne tätä mustaa taitoa. Tiedättehän te itse, että junkkari Kristofferin miehet löysivät lainsuojattomien kirjeiden joukosta loihtujenkirjan, silloin kun he penkoivat arkkipiispan salaisuuksia Lundin sakaristossa. Kirja poltti heidän sormiaan ja kuuluu hävinneen heiltä aivan käsistä. Tuollainen perkeleenkirja palaa aina omistajalleen takaisin. Ei se vielä ole hänellä, siitä olen varma, mutta pelkäänpä hänen osaavan sen ulkoa. Hän kuuluu ahkerasti tutkineen sitä Lundissa, ja osaahan hän kaikki pakanalliset ja kreikkalaiset kirjansa paremmin ulkoa kuin isämeitänsä, senkin jumalaton koira!"