"Hevonen vaikka ois' pieni ja laiha Niin parempi on ratsain kulkea kuin käydä."
"Jos tämä herra on meidän ritarimme ja suojelijamme, niin onhan hänen velvollisuutensa silloin huolehtia meistä. Kuninkaallisessa linnassa heidän täytyy osata kohdella meitä kuninkaallisesti."
"Jumala auttakoon meidät siitä linnasta, jonne menemme vierailemaan", huokaili sisar. "Mutta ole sinä iloinen, Rikke pieni, jokainen hiuskarvamme on Jumalan kädessä." Näin sanoessaan antoi hänkin auttaa itsensä satulaan, ja pian ratsasti drotsi Åke, kahden metsästäjän seuraamana, molempien kauniiden vankiensa keskessä Esromin metsän läpi.
He ratsastivat hetken ääneti synkkää metsätietä. Vanhempi sisar istui alakuloisen näköisenä, näyttäen vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, mutta kun he tulivat aukeammalle paikalle, ja hän voi esteettä nähdä suuren, kirkkaan tähtitaivaan, kohotti hän päänsä, ja aroista sinisilmistä kajasti tähtienvalo, samalla kuin tunnonrauhan ja kuolemattomuudentoivon kaunis ilme kirkasti hänen kasvonsa. "Miten ihana ja suuri sentään on Jumalan taivas", huudahti hän lempeästi liikutettuna "tuolla ylhäällä Jumalan luona ei kukaan enää ole lainsuojaton ja onneton."
"Eikä ainoakaan sielu syrjäytetty armon ja rakkauden lähteeltä", lisäsi nuori, pannaanjulistettu drotsi, muistellen surumielisesti kirkosta erottamistaan, mikä tahtoi häntä usein liiaksikin painostaa. "Mutta myöskin täällä, jalo neiti!" jatkoi hän rauhallisesti, "myöskin täällä voi Jumalan valtakunta lähestyä meitä; rukoilemmehan sitä häneltä joka päivä. Eikä meitä auta, että etsimme rauhan taivaasta, ennenkuin sen saavutamme täällä itse; mutta minä uskonkin Jumalan valtakunnan olevan kaikkialla."
"Varmasti te olette oikeassa!" sanoi hiljainen tyttö liikutettuna ja katseli häntä ystävällisen osanottavasti. "Luulen teidän kokeneen suruja, jalo ritari, mutta Kristus ja pyhä Neitsyt ovat antaneet teille voiman voittaa pahan hyvällä. Sen minä kuulen teidän äänestänne, ja näen teidän katseestanne, vaikka olettekin ankara ja miehekäs ritari."
"Jumala suokoon, että te olisitte oikeassa ainakin mitä siihen voittoon tulee, hurskas neito!" vastasi Åke. "Mutta maailman pahuus on niin suuri, ettei ainoakaan ritari voi kehua voittaneensa sitä; ei sitä voi edes jaloin kuningas omassa valtakunnassaan, tuskinpa omassa sydämessäänkään."
"Kyllä sentään omassa sydämessään!" sanoi neitonen — "mutta te olette oikeassa: valta ei ole hänen vaan armahtavan Jumalan." He ratsastivat taas vähän aikaa ääneti ja lähestyivät Esromin luostaria. "Nuori Eerik kuningas oli hyvän näköinen", alkoi vanhempi neitosista taas puhua, "vaikka hän puhuttelikin ankarasti meitä, en minä kuitenkaan voinut pelätä häntä. Hän ei voinut kieltää meiltä oikeutta, ainoastaan sillätavoin sopii kuninkaan osoittaa vihaansa."
"Minun herra kuninkaani on kiivas", vastasi Åke, "hän on ankara ja oikeutta rakastava, ja tuskinpa koko kristikunnassa ainoakaan ritari uskollisemmin täyttää kaikki jalot ritarilupaukset."
"Jos se on totta", huudahti neito huoahtaen, "niin olkoon Herra kiitetty siitäkin onnettomuudesta, joka nyt saattoi meidät hänen tielleen! Jos minä itse olinkin syypää uskollisen kasvatusisämme kuolemaan", lisäsi hän hetken vaiettuaan, "niin hänen verensä ei ainakaan tule minun pääni päälle."